Muut sarjatUutiset

Alasarjajalkapalloilijan arki Englannissa – ”Stereotypiat kunniassa”

Pauli Loukola kertoo hulluudesta kentällä ja sen ulkopuolella brittifutiksen alasarjoissa. Osa 1/2.

Puoliammattilaisjalkapallo on joksenkin mieletön kokemus Englannissa. Joillekin Valioliiga on yhtä kuin englantilainen futis. Allekirjoittaneelle ja useille muille brittifutis tarkoittaa loppumatonta jalkapallopyramidia alkaen Valioliigan terävimmältä huipulta, niin sanotun Football Leaguen (mestaruussarja, ykkösliiga ja kakkosliiga) kautta konfferenssitasoille ja pienempiin alueisiin jaettuihin divisiooniin. Ne jatkuvat semi-professional nimikkeellä aina 10. divisioonaan asti. Sen jälkeen tulevat lukuisat Saturday Leaguet ja pyramidin pohjalla vielä tunnetut Sunday Leaguet.

Tämä artikkeli on ylistys intohimolle ja kaikelle sekopäisyydelle, mikä tulee vastaan brittiläisen futiksen aladivareissa. Samalla se nostaa esiin kärkkäitä epäkohtia ja kummallisuuksia kentällä ja sen ulkopuolella.

Tämä teksti kertoo erityisesti englantilaisesta jalkapallosta tasolla, jolla maksetaan vielä nimellistä palkkaa. Puoliammattilais, -eli semi-professional sarjat alkavat Englannin kuudennelta portaalta alaspäin. Kuudennellakin tasolla pelaa huomattava määrä ammattilaisseuroja. Omat pelikokemukseni ovat Suur-Manchesterin seuroista tasoilta 8-10.

Kokemuksia löytyy Salford Citysta, Trafford FC:stä ja West Didsbury & Chorlton AFC:sta.

Kirjoitan tekstiä samalla kun seuraan Twitteristä viimeiseksi jääneeni seuran West Didsbury & Chorltonin tapaninpäivän paikallisottelua Maine Roadia vastaan. Mutainen kenttä on kuvista päätellen huomattavasti huonommassa kunnossa kuin Kirkkonummen keskuskenttä Suomessa samaan vuodenaikaan.

Taso ei enää riittänyt pre-seasonin aikana 10. sarjaportaalla nousua tavoittelevan ”Westin” rinkiin, joten seuran manageri suositteli minun etsivän uutta joukkuetta. Olin päättänyt, että pelaan kauden Westissä tai sitten homma jää enemmän pienkenttien 5-a-side pelailuksi.

Tajuton tahti

Ensimmäinen silmiinpistävä asia pelaajana Englannin alasarjoissa on, että joukkueet pelaavat koko ajan. Tappioon päättynyt derby Maine Roadia vastaan on jo harjoituspelien alettua Westin 41:nen peli. Vertailun vuoksi kaikissa kilpailuissa uurastanut Liverpool on pelannut kauden aikana tapaninpäivään mennessä 37 ottelua.

Tiistai – lauantai pelitahti jatkuu käytännössä koko kauden. Torstaina harjoitellaan ainakin kauden alussa. Pelitahdin kiihtyessä talvikuukausien aikana harjoittelu saattaa loppua useiksi viikoiksi kokonaan. Silloin pelaajat tapaavat vain peleissä.

Treenasin Englannissa kaksi täyttä harjoittelukautta. Osa niistä oli elämäni kovimpia joukkueharjoituksia. Gnistanin Kakkosen joukkueessa viisi vuotta sitten tai sitä ennen edes HJK:n Klubi 04:ssa ei ollut niin kovia yksittäisiä treenejä kuin Westissä tai Trafford FC:ssä, joka pelaa yhä kaksi divisioonaa ylempänä kahdeksannella sarjaportaalla.

Westissä pallot olivat kokonaan sivussa ensimmäisen viikon ajan ja keskityimme vanhan koulukunnan meiningillä pelkästään erilaisiin pitkäkestoisiin ja teräviin juoksuharjoituksiin, jotka saattoivat kestää lähes kolme tuntia.

Traffordissa puolestaan valmennusjohto järjesti viikonlopun armeijan henkilökunnan vetämänä Etelä-Englannissa brittiarmeijan kasarmialueella. Vietimme viikonlopun maastoasuissa, maihareissa ja pakkiruokaa syöden, mutta paikalliset kersantit simputtivat meistä fyysisesti ja henkisesti kaiken irti.

Viimeisen päivän edellisenä iltana meidät ajettiin kasarmialueelta paikallisen pienen kylän pubiin illalliselle. Monet innostuivat ottamaan lukuisia tuoppeja, mihin valmentajat eivät puutuneet. Henki on selkeästi: ”ihan sama mitä vapaa-ajalla tohuaa, kunhat pelaat hyvin.”

Mikä on pelin taso verrattuna Suomeen?

Vertailu on todella vaikeaa, mutta mielenkiintoista, koska peli on Englannissa ja Suomessa niin erilaista. Traffordin (8 div.) joukkue oli arvioni mukaan heikkoa Suomen Ykkösen tasoa. Peliaikaa ei seurassa paljon irronnut, minkä takia päädyin myöhemmin West Didsburyyn.

Kymmenennen divisioonan Westissä meno oli välillä teknisesti Kolmosen tasoa, mutta toisaalta peleissä suoritukset olivat huomattavasti parempia.

Traffordilla on loistavassa kunnossa oleva sympaattinen pieni stadion noin 15 minuutin ajomatkan päässä Old Traffordin stadionilta. Peleissä käy 200-500 ihmistä.

Suurin osa seuroista Englannissa omistaa kenttänsä. Kentällä ei harjoitella ja pelkästään edustusjoukkue pelaa kotiottelunsa kyseisellä pienellä stadionilla. Sarjassa pelaa 24 joukkuetta ja yksi tai kaksi seuroista saattaa pelata tekonurmella.

Jo kahdeksannella sarjatasolla valmentajien määrä yllättää. Jokaisessa tapahtumassa pyörii vähintään viisi valmentajaa, huoltajaa tai fysiota. Tötteröt ja maalit ovat aina valmiina pelaajien saapuessa iltaharjoituksiin.

Traffordin kausi alkoi siellä pelatessani todella heikosti. Osa pelaajista valitti, että meno oli jopa liian ammattimaista. Manageri ilmoitti kauden alkaessa, ettei häntä kiinnosta tekosyyt poisjäänneistä tai myöhästymisistä, vaikka mummo olisi kuollut tai moottoritie tukossa. Pre-seasonista ei makseta yhdellekään pelaajista, joten uhraukset viikonlopusta armeijan leirillä ovat aikamoisen kovat.

Pelaajilta vaatimisen kanssa täytyy tasapainoilla. Kuten yleensäkin puoliammattilaisurheilussa pelaajat tekevät luonnollisesti kokopäivätöitä tai opiskelevat. Korvaukset ovat niin pieniä alemmilla tasoilla, että pelaamista voi kutsua sen puolesta harrastamiseksi.

Kentällä

Vauhti on ehdoton kuningas alasarjoissa. Valmentajat kannustavat kyllä ainakin osassa joukkueista pelaamaan palloa maassa, kunhan vain kentät sallivat sen. Joulua lähestyessä mutaisilla tai jäisillä nurmikentillä peli muuttuu dramaattisesti klassisemman brittipallon suuntaan.

Monet valmentajat vaikuttavat jakavan pelin kolmeen osa-alueeseen: puolustus, hyökkäys ja erikoistilanteet. Näitä kolmea asiaa harjoitellaan erikseen puolustajien ja hyökkääjien ryhmissä. Karrikatyyrinen asenne kielii vanhanaikaisuudesta.

Esimerkiksi Suomessa peli nähdään enemmän kokonaisuutena, jolloin kaikki pelaajat osallistuvat sekä puolustamiseen ja hyökkäämiseen. Positiivisiin sekä negatiivisiin tilanteenvaihtoihin kiinnitetään paljon huomiota jopa Kakkosessa.

Peliä on hyvin vaikea verrata Suomeen, koska se on niin erilaista. Tempo todellakin yllättää alussa ja suuri osa hyökkääjistä prässää vimmatun lailla ja tulee vielä mielellään myöhässä puolustajan sukille, jos hän aikailee pallon kanssa. Keskuspuolustajien tehtävä on olla johtajia, paskiaisia ja voittaa joka ikinen kaksinkamppailu.

Myös stereotypia hyvistä pääpelaajista pitää hyvin paikkaansa. Suomessa topparina hyvät pääpelitaitoni eivät täällä riittäneet, mikä oli varmasti yksi syistä, että minut sysättiin herkästi laitapuolustajaksi.

Puskemisen lisäksi valtaosalla pelaajista on erinomainen potkutekniikka suomalaisiin verrattuna. Tietynlainen rutiini näkyy myös nuorempienkin pelaajien otteissa, mikä tulee jatkuvasta pelaamisesta.

Toisaalta peli on herkästi kaaosmaista. Keskikentän rytmittäminen saattaa puuttua kokonaan. Hyvin organisoitu Suomen Kakkosen jengi saattaa olla jopa parempi kuin kahdeksannen divisioonaan porukka.

Jatkuvat pystysyötöt ”channeliin” eli kanavaan topparin ja laitapakin väliin aiheuttavat kulmapotkuja ja sivurajaheittoja hyökkäyskolmannekselta.

Useiden joukkueiden ikärakenne on lähellä ammattilaisryhmiä, eli pelaajia löytyy 17-vuotiaista tasaisesti aina 35-vuotiaisiin asti. Keski-ikä on huomattavasti Suomen sarjoja korkeampi. Joukkueet eivät rakennu välttämättä opiskelijoista, vaan työssäkäyvistä. Duunarihenki välittyy vahvasti ainakin pelaamissani joukkueissa.

Pelin tempo laskee äärimmäisen harvoin, mikä tekee suurimmasta osasta otteluista työteliäitä. Non-leaguen portailla kovuutta mitataan jatkuvasti, sillä joukkueet eivät juuri vaihda pelityylejä tuloksesta riippumatta. Selkeässäkin tappioasemassa heikompi joukkue pelaa aina loppuun asti.

Mainitsemisen arvoista on, että liverpoolilaisjoukkueet ovat järjestäen todella nilkkimäisiä. Pienet kahakat ja pulkkataklaukset ovat arkipäivää verbaalisen huutelun lisäksi. Kliseisiä juttuja, mutta ne tekevät pelaamisesta nihkeän sekä samalla nautinnollisen.

Osa joukkueista pelaa selkeästi vain eteenpäin ja usein pitkillä syötöillä.

”Forward, forward” ja ”We don’t go backwards” saattaa kuulua pienten betonimöhkälepenkkien edestä. Managerit ja valmentajat ohjeistavat todella aktiivisella otteella.

Ensimmäinen sarjaottelu – managerin ulosajo ja 200 vierasfania

Ensimmäinen virallinen sarjaotteluni Englannissa oli Trafford FC:n kokovalkoisessa peliasussa newcastlelaista South Shieldsiä vastaan. Istuin penkillä, mutta peli oli erinomainen opetus jalkapallokulttuurista.

Peliä edeltävissä harjoituksissa hioimme erikoistilanteita puolitoista tuntia. Manageri ei lopettanut kulmapotkuharjoitusta ennen kuin puolustavan joukkueen pelaajat voittivat ensimmäisen kaksinkamppailun viisi kertaa putkeen.

Kokoonpano ilmoitettiin vasta puolitoista tuntia ennen peliä. Kolme pelaajaa sai kuulla vasta ennen peliä, että eivät olleet kokoonpanossa ollenkaan, joten he tekivät juoksuharjoituksen ja seurasivat peliä katsomosta. Vain kokoonpanossa oleville pelaajille maksetaan. Tämä käytäntö jatkui kauden aikana.

South Shields oli sarjan suosikki, joten olin kuullut seurasta paljon. Se voitti FA Vase Trophyn (FA Cup seuroille sarjaportailla 9-11) Wembleyllä edellisen kauden päätteeksi. Silloisen yhdeksännen divisioonan joukkuetta seurasi Wembleylle käsittämättömästi 13 000 fania.

Seurassa pelasi muun muassa entinen Sunderlandin ja Middlesbroughin argentiinalaispeluri Julio Arca. Nykyään seitsemännellä tasolla kunnianhimoinen seura vetää 1 300 katsojan yleisökeskiarvon Newcastlen kupeessa.

Traffordiin oli ahtautunut viisi bussillista South Shieldsin vieraskannattajia. Kiihkeä tunnelma oli kiehtovaa. Ero pelaajien keskittymisessä sarjapelissä verrattuna harjoituksiin tai harjoituspeleihin oli huomattavaa. Täydellinen keskittyminen näkyi erityisesti pelaajien ja valmentajien välisenä huuteluna. Mitään ei peitelty enää.

South Shields voitti ottelun niukasti. Kymmenen minuuttia ennen loppua ajoimme tiukasti maalin taka-ajoasemaa, kun pallo lensi niukasti yli sivurajan kohdasta, jossa managerimme seisoi. Hän otti pallon ilmasta käsiinsä sen ylittäessä sivurajan. Samalla vastustajan pelaaja hyppäsi sitä kohti, ja managerimme vastasi tähän kung fu potkumaisella puolustuksella South Shieldsin miehen rintaan. Pian kentän laidalla oli täysi tappelu, jonka seurauksena managerimme lensi punaisella kortilla ulos.

Olin saanut kasteeni todelliseen brittifutikseen.

Toisessa osassa Loukola kertoo muun muassa brittifutiksen nolaamiskulttuurista, kummallisista palkanmaksutavoista ja pikkuseurojen erikoisuuksista alasarjoissa. Osa kaksi tästä linkistä.

Pauli Loukola, Manchester
Osa 1/2.

Aihealueet

Aiheeseen liittyviä artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Close