Mestarien liigaUutisetValioliiga

Robert käy huippupeleissä maksamatta penniäkään lipuista – ”He hämmästyvät tempuistamme!”

Pauli Loukola selvitti, mitä niin kutsuttu ”jibbing” tarkoittaa?

Tilanne on hallinnassa. Arsenalin Emirates Stadium on ”jibbaajan” paratiisi. Robertin kaveri Tysolla on ottelulippu, joka helpottaa tilannetta entisestään. Tyso skannaa lippunsa elektronisella portilla ja jättää sen tarkasti skannerin alla olevalle liuskalle.

Robert seuraa kaverinsa perässä, ottaa lipun liuskalta ja yrittää skannata sen uudestaan, mutta lukija ei päästä häntä sisään. Seuraavaksi seuraa kovaääninen valitus ja Robert laittaa kauhistelunäytelmän pystyyn lähimmälle järjestyksenvalvojalle. Paikalle saapuu yksi pääjärjestyksenvalvojista, joka tarkistaa lipun silmillään ja avaa portin, jotta ruuhkainen tilanne raukeaa ja kärsimätön katsoja pääsee sisään.

Sisällä vieraspäädyssä kaikki seisovat, joten ylimääräisistä katsojista paikoilla ei tule kinaa – maksutta sisään päässeitä juhlitaan kuin sankareita.

Edellinen on vain yksi esimerkki lukuisista tavoista, jolla Robert Davro, 52, ja monet muut katsojat kiemurtelevat peleihin maksamatta. Jibbing – eli stadionille maksamatta livahtaminen on yksi vähälle huomiolle jääneistä ilmiöistä englantilaisessa jalkapallossa.

Tämä artikkeli ei pyri tai kannusta jibbaamisen ihannointiin, mutta hämmästelee toiminnan yleisyyttä sekä tunnustaa kannattajien päättäväisyyden temppuilla itsensä sisään maksamatta.

Bournemouthista kotoisin oleva ”Rob” on kiertänyt Manchester Unitedin ja Bournemouthin mukana lähes kaikissa maailman tunnetuimmista jalkapallopyhätöistä maksamatta ja julkaissut tarinoistaan kirjan. ”No Ticket Required” on mainio sukellus kannattajakulttuurin kertomatta jääneisiin tarinoihin.

Ilmiö ei ole vain muutaman hullun puuhastelua, vaan varsinkin 80- ja 90-luvuilla tuhannet jibbaajat keksivät keinolla tai toisella tiensä loppuunmyytyihin peleihin. Tapoja on lukemattomia. Rob kertoo kirjassaan, että varsinkin ennen elektronisten porttien aikaa massat suorastaan pomppivat aitojen yli ja juoksivat järjestyksenvalvojia sivuun työntäen peleihin sisään.

Nykyään vaaditaan ovelampia keinoja – mutta päättäväisyys on yhä kunniassa. Olen itsekin saanut hämmästellä lukuisia kertoja ja kuulla tarinoita Englannissa, miten esimerkiksi kaksi kannattajaa ahtautuu sisään yhdellä lipulla katsomoportin avautuessa.

Jibbausta tapahtuu loppuunmyydyissä vieraspeleissä sekä esimerkiksi cup-kilpailujen loppuotteluissa. Jibbaajat maksavat kotiotteluiden lipuista.

Robin mukaan ”jibbaus” kulttuurina kuuluu lähinnä Luoteis-Englannin seuroille Manchester Unitedille, Liverpoolille ja Evertonille. Esimerkiksi Lontoon seurojen kannattajille koko ilmiö saattaa olla täysin vieras.

Kasuaalikulttuurin mukana 70-luvun lopulla rantautunut ilmiö on osa lädikulttuuria, joka liittyy vahvasti esimerkiksi tunnettuun Manchester Unitedin huligaaniporukkaan InterCity Jibbersiin. InterCity-junalla matkustanut, varastellut ja rikollista toimintaa pyörittänyt lauma aiheutti Englannissa kaaosta huliganismin kukoistaessa 80-luvulla.

Hyvä esimerkki nykyisestä hieman pehmeämmästä lädikulttuurista on vuoden takaa yhdeltä perjantai-illalta, kun yliopistojoukkue, jossa pelasin jalkapalloa, suuntasi junalla Manchesterin reuna-alueelta keskustaan ja 30-henkinen seurue valtasi yhden kokonaisen vaunun.

”We ain’t got tickets – Meillä ei ole lippuja”, alkoi porukka kovaäänisesti laulaa, kun konduktööri tuli tarkistamaan matkalippuja. Konduktööri luovutti ja jätti vaunun tarkastamatta – vaunullinen nuoria miehiä ratkesi kovaan tuuletukseen.

Rob aloitti jibbauksen nuorena, koska hänellä ei ollut tuloja, mutta hän halusi seurata Bournemouthia Englannissa ja Man Unitedia ympäri Eurooppaa. Nykyisin hänellä olisi varaa maksaa ottelulipuista, mutta jibbauksesta tuleva jännitys on iskostunut osaksi hänen ottelukulttuuriaan.

Kirjan kappale Mestarien liigan finaalista Roomassa Barcelonan ja Manchester Unitedin välillä vuonna 2009 kuvastaa jibbaus-meininkiä.

”Olen yöjunassa Milanosta Roomaan kavereideni kanssa ja Mestarien liigan finaali odottaa seuraavana päivänä. Se ei tästä juuri paremmaksi muutu! Ainoa epäkohta, jonka saatoin nähdä oli, että meillä oli yksi matsilippu kolmen kaverin välillä, eikä majoituspaikkaa. Nämä olivat silti pienen pieniä ongelmia ja uskoin, että kaikki järjestyy kyllä.”

Ottelupäivän aamuna Rob jibbasi turistikierroksellaan Colosseumin sisään kaksi tuntia ennen historiallisen monumentin aukeamista livahtamalla töihin tulleen oppaan perässä sisään.

Myöhemmin hän kieroili kaverinsa kanssa sisään Rooman olympiastadionille yritysvieraille tarkoitetun alueen kautta. Miehet viettivät tunnit ennen ottelua nauttien ilmaisesta baarista ja katsoivat finaalin huippupaikoilta.

Kyseinen esimerkki kuvastaa erinomaisesti englantilaisten vieraskannattajien mentaliteettia. Ottelu on vain 90-minuutin ajanjakso, mutta matka sen ympärillä on tärkeämpi.

HAASTATTELU

Brittifutis.com jututti ”No Ticket Required” -kirjan kirjoittajaa Robert Davroa. No Ticket Required on ladattavissa kaikille mobiililaitteille.

Pystytkö kuvailemaan kuinka suosittua jibbaus on parhaimmillaan ollut? Montako henkeä vieraspäädyissä voi seistä ilman lippua?

Rob: Liputtomien määrä? Siihen on kimurantti vastata, koska vierasotteluissa Euroopassa yritämme usein päästä sisään yrityspuolella varatuista sisäänkäynneistä, joten en pääse näkemään kuinka paljon vieraspäädyssä on porukkaa.

Varmasti 80- ja 90-luvulla jokaiseen vierasmatsiin jibbasi satoja kannattajia, nykyisin ehkä noin 20-30. Vanhan Wembleyn finaalien aikaan sanoisin, että määrät laskettiin tuhansissa. Näen yhä monien lädien yrittävän peleihin, mutta tilanne ei ole kuten se oli aikoinaan.

Kuinka moneen otteluun olet jibannut?

Rob: Sanoisin, että nykyisin vähintään 15 peliä kaudessa. OIen tehnyt tätä jo jonkun aikaa, joten yhteensä pelejä on kertynyt hyvät parisataa.

Miten kuvailisit sitä tunnetta, kun onnistut livahtamaan peliin maksamatta?

Rob: Saan siitä ehdottomasti ”hyvät kiksit”, ja yleensä ilmaiseksi sisään päässeitä kannattajia taputellaan selkään ja onnitellaan stadionilla. Sisään pääseminen luo yksinkertaisesti pientä lisäjännitystä ja tekee matsipäivästä paremman.

Mikä on suosikkiottelusi, johon olet päässyt maksamatta?

Rob: Manchester United–Barcelona, Mestarien liigan finaali Roomassa vuonna 2009. Siitä kerron lisää kirjassa.

Minkä seurojen kannattajat ovat tunnettuja jibbaamisesta?

Rob: Unitedilla on Liverpoolin ja Evertonin ohella on ehdottomasti eniten mainetta jibbaamisessa. Minulla on peleissä käyviä kavereita kaikissa Lontoon pääseuroissa, sekä Southamptonissa että Aston Villassa, mutta ketkään heidän faneistaan eivät juuri jibbaa. He hämmästyvät tempuistamme! Täytyy olla muutama muukin seura, mutta en ole niistä tietoinen.

Kuinka vaikeaa peleihin jibbaaminen on nykyään entistä tiukemman valvonnan alla ja muutenkin useiden esteiden ilmestyessä sille, että otteluihin on vaikea matkustaa?

Rob: Monin tavoin se on vaikeampaa, mutta toisaalta helpompaa, jos ymmärrät? Vuosia sitten vanhojen katsomoiden aikaan sadat ihmiset saattoivat vain hypätä perinteisten porttien yli ja juosta kunnes he päätyivät yleisömassan sekaan. Ei CCTV-turvakameroita, joten jos yksittäinen järjestyksenvalvoja yritti pysäyttää fanin, niin hän pystyi vain työntämään valvojan pois tieltä! Usein järjestyksenvalvojat istuivat sisäänpääsyporttien vieressä, joten jos he lähtisivät jahtaamaan yhtä ihmistä, niin koko portti jäisi valvomatta ja ihmiset voisivat vain kävellä maksamatta sisään.

Nykyään suurin osa sisäänpääsyporteista on elektronisia ja saattavat ulottua kattoon saakka, joten niiden yli hyppääminen ei niin vain onnistu. Lisäksi porttien sisäpuolella on usein järjestyksenvalvojia, jotka tarkkailevat jibbaajia. Nykyisillä stadioneilla on kuitenkin laajat alueet yritysvieraille, mitkä ovat täynnä viiniä lipittäviä snobeja ipadeineen ja chino-housuineen. Näille alueille pääsee helposti sisään käyttäytymällä järkevästi (ei sovi parikymmpisille päissään oleville fanilauluja laulaville) ja pukeutumalla vähän paremmin (ei adidaksen tennareita).

Miten jibbing-kulttuuri voi tällä hetkellä?

Rob: Jibbing-kulttuuri itsessään on vielä hyvin hengissä, mutta harvemmat tekevät sitä. Jos emme huijaa itseämme sisään peliin, ainakin matkustamme juna- tai ratikkamatkan maksamatta. Lontooseen mennessämme emme ikinä maksa maanalaisesta. Hinta ei ole mikään este, mutta emme vain halua alistua maksamaan siitä. Vanha ”Inter City Jibbersien” motto ”to pay is to fail” on meidän tapamme elää ja hengittää jalkapalloa! Maksaminen on epäonnistumisen ensimmäinen vaihe.

*korjaus klo. 9:33. Robertin suosikkiottelu jibatuista peleistä on Manchester United – Barcelona, mikä pelattiin Roomassa, ei Roomaa vastaan.

Club Wembley. Robert otti kaiken irti ilmaisesta ruoasta ja juomasta.
Aihealueet

Aiheeseen liittyviä artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Close