fbpx
Artikkelit

Manchester Unitedin legendat jättivät 1177 ottelun perinnön – ”Sir Matt Busbyn palapelin kulmakiviä”

Jere Virtanen käy läpi vuonna 2020 menetettyjä ex-pelaajia ja pohtii sanan "seuralegenda" merkitystä

Vuosi 2020 jää historiaan modernin historian synkimpänä vuotena. Korona-pandemia on tappanut reilusti yli miljoona ihmistä maailmanlaajuisesti. Olosuhteet ovat vaikuttaneet meidän jokaisen elämään – toisilla enemmän ja toisilla vähemmän.

Tämä vuosi on ollut myös sysimusta oman seurani Manchester Unitedin kannattajille. En puhu nyt nykyjoukkueesta tai tämän kauden sarjataulukosta. Niistä riittää spekulointia jokaisessa brittimediassa. Jalkapallo on juuri nyt toissijaista.

Helmikuun 16. päivä saimme tiedon, että Münchenin lento-onnettomuuden suuri sankari ja yksi Manchester Unitedin historian parhaista maalivahdeista on kuollut. Harry Gregg oli kuollessaan 87-vuotias. Vain noin neljä kuukautta myöhemmin 8. kesäkuuta seuran puolustajalegenda Tony Dunne nukkui pois 78-vuotiaana.

Nyt, viime kuun lopussa (30.10.), myös 78-vuoden ikään ehtinyt Nobby Stiles menehtyi pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana.

Tämä kolmikko vei mukanaan 1177 ottelua seurahistoriaa (Dunne 535 ottelua, Stiles 395 ja Gregg 247). Gregg oli toiseksi viimeinen elossa oleva Münchenin lento-onnettomuudesta selvinnyt. Viimeinen on Sir Bobby Charlton, jonka Gregg kantoi ulos palavasta koneesta. Saimme juuri marraskuun alussa tietää, että Sir Bobby sairastaa dementiaa. Valitettavasti Unitedin yksi kaikkien aikojen suurimmista pelaajista on siis myös aivan oman matkansa loppupäässä 83-vuotiaana.

Seurauskollisuutta tulee kunnioittaa

Kolme menetettyä seuralegendaa sai minut taas herkistymään ja pohtimaan mitä he oikein merkitsevät koko faniyhteisölle. He eivät vain ole olleet jättimäisiä palasia seurahistoriaa. He ovat olleet esikuvia ja suuria seuralähettiläitä. He ovat vaikuttaneet tavalla tai toisella miljoonien ihmisten elämään.

Seurauskollisuus on vuosi vuodelta harvinaisempaa jalkapallon kaupallistuessa enemmän ja enemmän. Ryan Giggsin lähes 1000 ottelua kestänyt ura Unitedissa jää todennäköisesti pysyvästi historiaan.

Nykyjoukkueesta pisimpään seurassa ovat olleet vuodesta 2011 palvelleet Phil Jones ja David De Gea. Heistä ensimmäinen ei mahtunut edes tämän hetkiseen Valioliiga-joukkueeseen. Jonesilla on kasassa 224 ottelua ja De Gealla reilut 400.

Oli surullista lukea Jonesin omia kommentteja siitä, ettei hän missään nimessä tahdo omaa testimoniaali-ottelua, jonka jokainen kymmenen vuotta seurassa palvellut ansaitsee. Hänen mielipiteeseensä on vaikuttanut merkittävästi häneen vuosikaudet kohdistunut kiusanteko erityisesti sosiaalisessa mediassa. Kukapa meistä ei olisi nähnyt Jonesin vivahteikkaita ilmeitä valonnopeutta leviävissä meme-kuvissa…

Jonesille ladattiin jättimäiset ja jopa epäreilut odotukset hänen tullessa seuraan. Sir Alex Ferguson sanoi brittinuorukaisen pystyvän kasvamaan ”yhdeksi seuran kaikkien aikojen pelaajista” ja seuralegenda(!) Paddy Crerand vertasti häntä itse Duncan Edwardsiin. Mahdottomat saappaat täyttää lähes kenen tahansa toimesta!

Vaikka Jonesin ura ei ikinä vastannut lähellekään noita jättimäisiä odotuksia, on silti nyky-yhteiskuntaa valitettavan kuvaavaa, että kymmenen vuoden palvelus seurassa palkitaan lähinnä pilkalla ja sadettelulla. Ei 28-vuotias Jones missään nimessä pelillisiltä saavutuksiltaan ole verrattavissa tänä vuonna menehtyneisiin seuralegendoihin, mutta on hän silti antanut kentällä aina pyyteettömästi kaikkensa. Riitti se pelillisesti tai sitten ei.

Miksi nostan Phil Jonesin tässä kohtaa esille? Kahdestakin syystä. Ensimmäinen on seurauskollisuus. Kymmenen kautta on ikuisuus nykypelaajien mittapuulla. Kuten aikaisemmin mainitsin, vain ykkösmaalivahtimme David De Gea on pelannut yhtä monta kautta Unitedissa. Vuosikymmenen ura maailman suurimassa seurassa tulisi olla kunnioitettava asia kenelle tahansa.

Toisena syynä on korostaa erityyppisten pelaajien rooleja seurassa. Aina pelkät seuraa edustetut kaudet eivät kerro koko totuutta. On kiistatta selvää, ettei Jones tule nousemaan seuralegendan statukseen. Ei lähellekään. Sitä eivät tue pelilliset saavutukset, eikä muu tekeminen kentän ulkopuolella. Hänen jättämä muistijälkensä tulee valitettavasti olemaan hyvin erilainen.

Mikä tekee sitten pelaajasta seuralegendan?

Harry Gregg, Tony Dunne ja Nobby Stiles mahtuvat jokaisen todellisen Manchester United fanin seuralegendalistalle. Puretaanpa syyt näiden kolmen osalta tähän, jotta voimme päästä lähemmäksi seuralegendan statuksen dna:ta.

Kuten aikaisemmin mainitsin, Gregg oli ehkä se suurin sankari Münchenin lento-onnettomuudessa. Hän repi palavasta lentokoneesta ulos Sir Bobbyn lisäksi myös vakavasti loukkaantuneen manageri Sir Matt Busbyn, kanssapelaajat Jackie Blanchflowerin ja Dennis Violletin, sekä raskaana olleen jugoslaavinaisen ja tämän kaksivuotiaan tyttären.

Vaikka Gregg oli itse ollut lento-onnettomuudessa, hän pelasi jo heti ensimmäisessä Unitedin ottelussa tämän jälkeen (FA Cupin 5 .kierroksen ottelu Sheffield Wednesdaytä vastaan). Vaikka pohjoisirlantilainen oli iso osa uuden menestysjoukkueen rakentamista, hän ei itse päässyt nauttimaan työn hedelmistä. Loukkaantumiset jättivät kauden 1964-65 pelimäärät niin vähäisiksi, ettei hän saanut seuran mestaruusmitalia, ja hänet myytiin myös mestaruuteen päättyvän 1966-67 kauden puolessavälissä. Häneltä jäivät siis sekä sarjamestaruus että vuoden ’68 historiallinen Eurooppa Cupin voitto saavuttamatta.

Tony Dunne liittyi Manchester Unitedin vahvuuteen 1960 eli pari vuotta lento-onnettomuuden jälkeen. Yli 500 ottelua ja 13 vuotta kestänyt ura seurassa toi hänelle muun muassa kaksi sarjamestaruutta (’64-65 ja ’66-67) ja Eurooppa Cupin (’67-68). Siirtyessään Boltoniin hän oli kolmanneksi eniten otteluita Unitedissa pelannut pelaaja Sir Bobbyn ja Bill Foulkesin jälkeen.

Dunne oli isossa roolissa, kun Sir Matt Busby rakensi katastrofin jälkeen uutta joukkuetta. Irlantilainen on yksi seuran kaikkien aikojen parhaista puolustajista, joka ei viihtynyt olla huomion keskipisteenä. Hän oli yksi tärkeimmistä palasista Eurooppa Cupin finaalissa Benficaa vastaan vuonna 1968.

Sitten vastikään menehtynyt Nobby Stiles. Manchesterin oma poika, joka osasi Dunnen tavoin pelata todella kovaa. Yhtäläisyydet eivät loppuneet tähän, sillä myös Stiles liittyi seuran vahvuuteen Münchenin jälkimainingeissa vuonna 1960.

Palkintokaapista löytyy Dunnen tavoin kaksi sarjamestaruuspokaalia ja Eurooppa Cupin vuoden ’68 voitto. Tämän lisäksi Stiles on se toinen kahdesta englantilaisesta pelaajasta, jotka ovat voittaneet sekä Eurooppa Cupin (’68) että maailmanmestaruuden (’66). Toinen on Sir Bobby Charlton.

Kaikki nämä kolme herraa olivat merkittävä osa Manchester Unitedin seuran täydellistä uusiutumista Münchenin lento-onnettomuuden jälkeen. He olivat Sir Matt Busbyn palapelin kulmakiviä, joiden varaan rakentui 1960-luvun United. Vaikka Harry Gregg ei päässyt nauttimaan lopulta mestaruuksista, uskallan väittää, että ilman häntä ei menestystä olisi lopulta tullut.

Manchester Unitedin taideteos Helsinki Red Room museolla

Voitaneen todeta, että menestys on yksi tie seuralegendaksi. Jokainen seuran pelaaja, joka on mukana voittamassa merkittäviä pokaaleita, ansaitsee paikkansa historian kirjoissa (näin myös Phil Jones). Osan merkitys saavutuksissa on tietenkin ollut suurempi kuin toisten.

Menestystäkin suurempi tekijä on poikkeuksellisuus. Näkyy erinomaisuus sitten pelillisesti, pelityylillisesti tai vaikkapa ihan vain taidollisesti. Jotain, joka erottaa massasta. Jotain, jota muistellaan vielä vuosienkin päästä suurella kunnioituksella ja kaiholla.

Tähän päälle on vielä olemassa yksi kentän ulkopuolinen tekijä, joka ei itsessään nosta seuralegendaksi, mutta voi edesauttaa sitä isosti. Tarkoitan suuria yhteiskunnallisia tekoja kentän ulkopuolella. Tämä toki on oltava aina yhdistettynä erinomaisiin otteisiin kentällä. Kuka tulevaisuudessa laskisi vaikkapa Marcus Rashfordin seuralegendaksi pelkkien kentän ulkopuolisten asioiden takia, jos hän ei onnistuisi tekemään merkittävää uraa seurassa? Ei varmasti kukaan. Mutta jos yhdistetään valtavat yhteiskunnalliset teot merkittäviin tekoihin kentällä, on pöytä legendastatukseen katettu. Tähän Rashfordilla on toki vielä matkaa.

Manchester Unitedin taideteos Helsinki Red Room museolla

Saako pelaaja saa ”seuralegendan” epävirallisen tittelin silloin, kun hänen merkityksensä seuralle on riittävän suuri? Onkin hyvä kysymys miettiä ovatko esimerkiksi Robin van Persie ja Zlatan Ibrahimović Manchester Unitedin seuralegendoja. Heidän merkityksensä oli hetkellisesti todella suuri ja molemmat pääsivät nostamaan omat pokaalinsa.

Molempien vaikutusaika oli todella lyhyt Manchester Unitedissa. Tämän takia lisäisin seuralegendan statukseen myös ajallisen ulottuvuuden. Van Persie pelasi suurimman osan urastaan Arsenalissa, joten pidän kovin erikoisena kutsua häntä Unitedin seuralegendaksi, vaikka hän olikin johtava pelaaja matkalla kohti historiallista 20. mestaruutta. Zlatan taasen on tehnyt tuhoisaa jälkeä ympäri maailmaa eri seuroissa, mutta ei ole kovin pitkään viihtynyt missään.

Verkkomedia Bleacher Reoprtin toimittaja Steven Ho kuvasi legendan statusta seuraavanlaisesti, kun hän eritteli vuonna 2008 jalkapallomaailmassa olevan yhden sijaan kaksi erilaista legendan statusta: ”On seura- tai maajoukkuelegendoja sekä sitten jalkapallolegendoja. Ensimmäiset ovat legendoja joko seurassaan tai maajoukkueessa. Heidän on tullut saavuttaa jotain merkittävää. Merkittävyys voi vaihdella parhaasta maalintekijästä ja henkilökohtaisesta vaikutuksesta pokaaleihin, ja aina kaikkien aikojen tilastojen rikkomiseen. Kunhan se on jotain erityistä. Jalkapallolegendat eivät ole legendoja vain seurassaan. He ovat eri tasolla. He ovat muuttaneet jalkapalloa. He ovat asettaneet omana aikanaan riman.”

Seuralegendat ja seurat

Ehkä se kiistattomin seikka on, että seuralegendan status on seurakohtaista. Samoilla meriiteillä saa toisaalla ikuisen kunnian ja patsaan. Toisaalla se riittää jäämään ”vain” historiankirjoihin kymmenien muiden samaan päässeiden kanssa. Patsasta ei edes harkita.

Olisiko Phil Jones Blackburnin suurimpia seuralegendoja, jos olisi jäänyt seuraan? Ei ainakaan Unitedissa kärsimiensä loukkaantumisten määrällä. Mutta ilman niitä voitaneen  uskoa, että todennäköisemmin hän olisi voinut kasvaa seuralegendaksi Blackburnissa kuin Manchester Unitedissa.

Maailman parhaat ja potentiaalisimmat pelaajat pyrkivät aina parhaisiin joukkueisiin, jolloin pienempien seurojen on tyytyminen kasvattajarooliin. Tämä kasvattaa seurojen välistä eroa siinä, millä meriiteillä kannattajat ottavat pelaajia omalle ”seuralegenda-listalleen”. Alempien sarjojen seuroissa tuskin kovin pitkään pelaavat pääsarjatasollakin erinomaisesti pärjäävät pelaajat. Täten ne poikkeuksellisimmat lahjakkuudet eivät pitkiä uria ehdi kasvattajaseuroissaan tekemään esimerkiksi juuri alemmilla sarjatasoilla.

Siitä varmasti voidaan olla yhtä mieltä, että poikkeuksellisuus voi myös olla jotain muuta kuin puhdasta taitoa. Miettikääpä Wycombessa pelaavaa Adebayo Akinfenwaa, joka siirtyi seuraan vuonna 2016. ”The Beast” on erittäin seurattu sosiaalisessa mediassa ja tuo omalla olemuksellaan valtavasti huomiota myös seuralle. Akinfewalla on pelkästään Twitterissä kolme kertaa enemmän seuraajia kuin itse seuralla. Instagramissa puhutaankin jo sitten aivan erilaisesta erosta, kun The Beastilla on seuraajia yli 1,3 miljoonaa ja Wycombella ”vain” alle satatuhatta. Mutta tuoko media-arvo sitten pelaajan lähemmäksi seuralegendan satusta?

Ehkä seuralegendan todellinen status selviää monen osalta vasta, kun aika lopulta jättää.

Cheers,
Jere

PS. Eilen kuoli Manchester Unitedin pelaaja Albert Quixall, joka oli osa Sir Matt Busbyn Münchenin jälkeistä joukkuetta vuodet 1958-64. Quixall pelasi 165 ottelua ja kuoli 87-vuotiaana.

Jere Virtanen

Sarjayrittäjäksikin kutsutaan. Tarinat kaikki kaikessa: erityisesti kannattamisesta, legendaarisista pelaajista ja Manchester Unitedista. Helsinki Red Roomin omistaja.

Aiheeseen liittyviä artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top button