fbpx
Valioliiga

Seppinen: Idyllinen brittistadion ja moderni peliprosessi – Brightonissa perinteet ja nykyaika kulkevat käsikynkkää

Brighton on sympaattinen jalkapallokaupunki, jossa on muhinut jo pari vuotta yksi Valioliigan pelillisesti mielenkiintoisimmista joukkueista, kirjoittaa Lari Seppinen.

Myönnän aluksi, että pieni osa sydämestäni jäi muutaman vuoden aikana vierailuillani Brightoniin.

Jos jostain kaupungista ja sen ihmisistä jäi lämmin, miellyttävä kokemus, se jäi Brightonista. Vierailin kaupungissa joitakin kertoja kirjeenvaihtajavuosina 2018-2021, sillä matka Lontoosta taittui joutuisasti reilussa tunnissa.

Brightonin rautatieasemalta matka jatkui lähijunalla noin 20 minuutissa Falmer Stadiumille, joka on yli vuosikymmenen ajan sponsorisyistä tunnettu nimellä American Express Community Stadium tai lyhyemmin vain The Amex.

Stadionin nimi itsessään hehkui jo kiehtovaa ristiriitaa, jota jalkapalloseura ja kaupunki tarjosivat muilla tavoin.

Sympaattinen, peribrittiläinen Falmer, joka on pieni muutaman sadan ihmisen asuttama kylä Brightonin ja Lewesin välissä. Tai sitten Amex – amerikkalaisuudelta, kapitalismilta, kylmältä rahalta ja muovilta haiskahtava nimi.

Ihmiset tekevät kuitenkin stadionkokemuksen, eivät sponsorit. Siksi vierailut Brightonissa tuoksuivat kaikelta muulta kuin muovilta tai rahalta.

Peribrittiläistä tunnelmaa tihkusateessa

Jos haluaa kokea pelipäivän matkan stadionille ihmismassan keskellä, Brightonissa voi matkustaa lähijunalla asemalle, joka on aivan jalkapallostadionin vieressä.

Vierailin elokuussa 2018 ensi kertaa Falmerilla, kun Brighton kohtasi Manchester Unitedin. Pieni tihkusade ei haitannut, vaan oikeastaan kruunasi muistijäljen, kun kiersin asemalta ylämäkeen ja tallustin kohti stadionia.

Hiljensin tarkoituksella askelia ja annoin silmäykset ympäristölle. Tasainen ihmisvirta ympärillä väreili pelipäivän jännittyneisyyttä. Tuokiokuva piirtyi siksikin muistiini, että oivalsin myöhemmin tuon olevan monille kannattajille päivän olennaisimpia hetkiä – innostunutta odotusta, kun kaikki on vielä edessä ja tulevan reilun 90-minuuttisen piirtämä tarina vain arvailujen varassa.

Näkymät olivat hienot ja huokuivat rauhallisuutta. Silmieni eteen piirtyi hyvin brittiläistä maalaismaisemaa ja vuoristoa. Siksi pienet, naamassa tuntuvat ja hiukset kostuttavat vesipisarat sopivat tilanteeseen. Voiko brittiläisempää säätä olla?

Tuohon lyhyeen kävelymatkaan aseman ja stadionin välillä olisi tehnyt vain mieli jäädä, hengittää sitä tunnetta sisäänsä ja sulkea hetkeksi silmänsä.

Pressipaikkani stadionilla oli aivan yläosassa. Se ei tarjonnut optimaalista kokemusta stadiontunnelman näkökulmasta, mutta koko kentän näkeminen lintuperspektiivistä oli pelin taktisessa mielessä mielenkiintoista.

Kun Brighton & Hove Albion voitti trillerimäisessä ottelussa Manchester Unitedin 3-2, tunnelman aisti ylhäältäkin.

Tuolloin joukkuekin heijasteli jotain varsin peribrittiläistä. Chris Hughton managerina. Glenn Murray kärjessä. Shane Duffy ja Lewis Dunk toppariparina sekä Dale Stephens ja Davy Pröpper keskikentän keskustassa. Pallonhallintaprosentti 33 ja 283 syöttöä, joista vain 64 prosenttia omille.

Ja tyyli toi voiton ennalta ylivoimaisesta vastustajasta.

Kun poistuin stadionilta, jonotin hurmiollisen ihmismassan keskellä hyvän tovin junaan. Siellä sain seisoa ahtaasti ison reppuni kanssa humalaisten, iloisesti laulavien kannattajien seassa, joista usealla oli hammasrivi tyylikkäästi harventunut.

Se oli ahtaanpaikankammoiselle elämäntapastressaajalle parasta mahdollista siedätyshoitoa. Muisto hymyilyttää edelleen – etenkin parin vuoden pandemian ja sosiaalisten etäisyyksien jälkeen.

Kun vierailin vuotta myöhemmin seuraavan kerran kaupungissa, kosketin peribrittiläistä ottelupäivää hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Kaatosade piiskasi kasvoja ja vaatteita niin lujaa, että hengittelyille ja tunnelmoinneille ei jäänyt sijaa.

Istumapaikkani oli juuri sen verran edelliskertaa alempana, että valtaosa pelistä kului läppärini suojelemiseen kastumiselta – jotain toisella tavalla hyvin peribrittiläistä tässäkin kokemuksessa.

Perinteiden keskellä xG-ajattelua

Näistä lähtökohdista on ollut mielenkiintoista ja vaikuttavaa seurata, miten Graham Potter valmennustiimeineen on pärjännyt kahden ja puolen vuoden aikana Brightonissa.

Minulla oli ilo haastatella Potteria keväällä 2019, kun vierailin Swansea Cityn treenikeskuksessa. Työhuoneessaan tuolloin 44-vuotias valmentaja huokui kaikkea muuta kuin maan vanhat jäärät Sam Allardyce, Steve Bruce tai Neil Warnock, joihin yleinen mielikuva englantilaisesta valmentajasta yhä assosioituu.

Puheet pehmeistä johtamisarvoista ja pallonhallinnasta eivät ole ihan perinteisintä tapaa puhua jalkapallovalmentamisesta englantilaisen suulla.

Albionin omistajapuheenjohtaja Tony Bloom teki pian haastatteluni jälkeen rohkean ratkaisun ja vaihtoi kokeneen Hughtonin aivan eri pelillisen koulukunnan Potteriin.

Potter toi Kaakkois-Englannin etelärannikolle xG-ajattelun. Pokerilla ja urheiluvedonlyönnillä menestynyt Bloom ymmärsi, että jalkapallossakin voi rakentaa verrattain pienillä resursseilla pidemmän päälle menestystä ja luoda kilpailuetua, jos kääntää todennäköisyydet puolelleen.

Brighton on ollut sopiva ympäristö Potterille kehittää omaleimaista peliprosessiaan. Seura on sopivan pieni, jotta muutama huono tulos ei heti pudota häntä jakkaralta. Se on ollut kuitenkin sopiva askel Östersundin ja Swansean jälkeen kilpailullisesti kovimpaan mahdolliseen stressiympäristöön.

Potter tarjoaa esimerkin. Valioliigan jättiseurojen takana on vaikea repiä eroa rahalla ilman ulkopuolista superrikasta omistajaa, mutta parhaat keskisuuret tai pienet seurat löytävät kilpailuetua pelistä – loogisesta valmennusprosessista ja älykkäästä pelaajarekrytoinnista.

Championshipissä ja Ykkösliigassa on seuroja, jotka voisivat ja joiden pitäisikin olla Brightonin paikalla, mutta niillä toiminta on polkenut vuosia samoja harmaita raiteita tai näkemyksen puute on ajanut kaaokseen.

Hughtonin vaihtuminen Potteriin on vaatinut sopeutumista myös yhteisöltä, joka on tottunut tietynlaiseen jalkapalloon ja olemistapaan. Toisaalta Brighton on vastaanottavaisempi uusille ideoille kuin moni muu samankokoinen alue Englannissa.

Kyseessä on 187000 asukkaan varsin perinteinen kaupunkialue Itä-Sussexin maakunnassa Kaakkois-Englannissa. Brighton & Hove Albion on ainoa urheilun ammattilaisjoukkue ja lippulaiva kaupungissa.

Liberaalit arvot piirtävät kuvaa yliopistokaupungista. Vihreä puolue on voittanut kaupungin sisällä viidet edelliset parlamenttivaalit, ja työväenpuolue on ollut kahdesta isosta puolueesta kaupungissa perinteisesti suositumpi.

Esimerkiksi europarlamentaarikko, tohtori Caroline Lucas oli ensimmäinen vihreän puolueen edustaja valtion parlamentin alahuoneessa. Hän on ollut Brightonin ääniharava vuosien 2010, 2015, 2017 ja 2019 parlamenttivaaleissa kasvattaen joka vaaleissa äänimääräänsä.

Jalkapallon kontekstissa tavallisen brightonilaiskatsojan mentaliteetti ei toisaalta poikkea muista englantilaisista. Ei katsoja välitä sen enempää kuin missään muuallakaan xG-luvuista tai maalipaikka-analyyseista. Jos pelaajat näyttävät kentällä siltä, että yrittävät kaikkensa tai tulosta tulee, se riittää.

Britannia on traditionalistinen saarivaltakunta, ja traditionalistista on monin paikoin edelleen kulttuuri myös jalkapallossa. Siksi Potterin muutostyö vastaanottokykyisessä Brightonissa on ollut hatunnoston arvoinen suoritus yli ja ohi yksittäisten sarjasijoitusten.

Traditionalistinen ajattelu näkyy eniten valtamediassa ja siellä Potteriin suhtautumisessa. Jos joku tekee jalkapallossa asioita eri tavalla kuin on totuttu, lajipuritaanit ovat valmiina kaivamaan tikarit esiin heikkojen tulosten hetkellä.

Sama on toistunut isommassa mittakaavassa Marcelo Bielsan, Pep Guardiolan ja kumppanien kohdalla. Potterin englantilaisuus ja Brighton pienempänä lajialueena kuin Leeds tai Manchester ovat toistaiseksi suojanneet pahimmalta myllyltä.

Kun arvioi nykyprosessin onnistumista, on muistettava, että Brighton ei ole Chelsea, Arsenal tai edes Tottenham. Keskikastin sijoitus sarjan kuudenneksi halvimmalla palkkarakenteella olisi hieno suoritus. Europaikka olisi jo hurjaa ylisuorittamista.

Taksimatka tyhjässä kaupungissa

Kun vierailin kolmannen kerran Brightonissa, elettiin jo korona-aikaa. Kauden 2020-2021 avausottelu Chelseaa vastaan oli hämmentävä kokemus.

Kaunis aurinkoinen sää ja maaseutumaisema hellivät kasvoja paikallisella majoituspaikalla, kun hyppäsin taksin kyytiin kohti tuttua stadionia. Nautinto muuttui nopeasti surumieliseksi kaihoksi. Kaupungin kaduilla oli pelipäiväksi ja kauden avausotteluksi aavemainen tunnelma.

Taksikuski sadatteli Neal Maupayn tehottomuutta ja vitsaili West Hamin kustannuksella. Hän uskoi Potteriin, mutta ei uskonut Albionin mahdollisuuksiin nykymateriaalilla.

Muistelin parin vuoden takaista ensimmäistä reissuani stadionille. Ystävällinen kuski toi pienen vivahteen vanhasta, mutta maailma oli muuttunut. Ei ollut jännittynyttä värinää areenalle vaeltavien ihmisjoukkojen liepeillä. Ei lauluja, iloa, puheensorinaa tai spekulaatioita. Ei pubeja, jossa yhteisö kokoontuisi maallistuneen siirtymäriittinsä äärelle.

Olivat vain maskinaamaiset, keltaliiviset järjestyksenvalvojat ottamassa toimittajan taksista vastaan, mittaamassa kuumeen ja ohjaamassa suoraan omalle istumapaikalleen Falmerilla. Oli 90 minuuttia hienoa jalkapalloa pelaajien sekä valmentajien äänistä kaikuvalla areenalla – ja siinä se.

Tuossa vaiheessa hahmotin viimeistään ihmisten merkityksen. Muistan viimeisestä vierailustani paremmin keskustelun taksikuskin kanssa kuin sen, mitä ottelussa tapahtui. Jalkapallo on vuorovaikutusta – kentällä, vaihtopenkeillä, katsomossa. Ja niiden välillä.

Kun yksi osa vuorovaikutuksesta puuttuu, syntyy aukko. Inhimillinen vivahde vähenee. Se poistaa ison osan jalkapallon merkityksellisyydestä.

Suomessa seuraa toisinaan ihmeellistä keskustelua eri lajeissa siitä, kenelle peli kuuluu – pelaajille, valmentajille vai jollekin muulle? Tuntuu ylimieliseltä ajatukselta, että joku omistaisi jalkapallon. Brightonissa ja muissa brittipitäjissä jalkapallo on kaikkien halukkaiden peli: Pelaajien, valmentajien, kannattajien – yhteisöjen, joissa ihmiset antavat lajille ja toisilleen enemmän kuin ottavat siltä.

Kun muistelen ensimmäistä vierailuani Falmerilla, tunnen lämpöä. Kun muistelen viimeistä vierailuani, epämääräinen kolkko tunne kalvaa sieluani. Ensimmäinen kokemus oli silti todenmukaisempi otos brightonilaisuudesta kuin viimeinen.

Lari Seppinen

Kolme vuotta Englannissa Sanoman kirjeenvaihtajan hommissa kerrytti paikan päällä 150 ottelun ja 59 eri stadionin kokemuksen brittifutiksesta. Entinen Myllykosken Pallon tiedottaja. Aina kynä kädessään.

Aiheeseen liittyviä artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Back to top button