Uutiset

Skotit opettivat englantilaisille syöttämisen – puskemisen merkitystä ei vielä oivallettu

Eero Laurila käy läpi jalkapallon historiaa. Osa 1/3.

Kuvassa Preston North End, Englannin mestarit 1889–90.

Intiaanien pallottelusta kansanjalkapalloon. Jalkapallo on pelinä muovautunut merkittävästi aikojen saatossa. Tutkimusten mukaan noin 3400 vuotta sitten Meksikossa pelattiin kumisella pallolla ensimmäistä joukkuepelin kaltaista lajia. Pallopelejä harrastivat myös Etelä-Afrikan intiaanit sekä kiinalaiset (peli oli nimeltään tsu chu) että japanilaiset (kemari). Peli ja sen sisältö vaihtelivat tuolloin äärilaidasta toiseen.

Kun Maya-intiaanien peleissä häviäjäjoukkueen kapteeni uhrattiin, keskityttiin japanilaisten kemarissa vain pallottelemaan toisille ja nauttimaan lajista. Roomassa pallopelejä taas pelattiin liikunnan ja sotilaallisen harjoittelun vuoksi. Niin kutsutussa kovaotteisessa harpastum-pelissä pallo pyrittiin varastamaan toiselta joukkueelta omalle ja viemään se päätyrajan yli.

Pelissä saattoi nähdä nykypäivän jalkapallon muotoja, sillä pelaajat oli ryhmitetty neljään eri linjaan puolustaviin ja hyökkääviin pelaajiin. Italiasta peli kulkeutui keskiajalla Britanniaan, jossa niin kutsuttua veristä kansanjalkapalloa pelattiin myytin mukaan ihmisten päillä. Pelikenttänä saattoi olla koko kaupunki ja maalina paikalliset maamerkit, kun erilaisten sosiaaliset ryhmät, kuten merimiehet ja viljelijät ottivat yhteen. Kuolemantapaukset eivät olleet harvinaisia, kun ihmiset ruhjoontuivat toistensa alle. Kansanjalkapallo olikin jo 1300-luvulla yhteiskunnallinen puheenaihe, jota valtaapitävät yrittivät kieltää aina 1300-luvulta 1600-luvulle.

Hyvänä esimerkkinä on, että kuningas Edward II kielsi jalkapallon 1314 Lontoossa, kun laji alkoi kasvattaa suosiotaan. Firenzessä 1500-luvulla pelatut calcio fiorentino -ottelut muistuttivat paljon rugbya. Tarkoituksena oli viedä pallo päädyssä olevaan maaliin käsin, vastustajien estäessä väkivaltaisesti.

Pelin säännöt elävät. Brittiläisen kansanjalkapallon päivät olivat luetut 1800-luvulla, kun teollisuuden kehitys muokkasi kaupunkikuvaa rankasti ja yhteiskunnallinen painostus väkivaltaisen lajin kieltämiseksi lisääntyi. Jalkapallolle oli luotava oma pelikenttä. Pelastukseksi koituivat yksityiset koulut, jotka olivat huolestuneita oppilaidensa aggressiivisuudesta ja keskittymisongelmista.

Kaiken taustalla oli uskomus, että terve ruumis synnyttää terveen sielun. Huhujen mukaan opettajat huolestuivat muun muassa oppilaiden turhan innokkaasta masturboinnista ja halusivat heille muuta, voimia kuluttavaa puuhaa. Koulut kehittivät pelistä omia versioitaan, joista toiset olivat lähempänä jalkapalloa, toiset käsillä pelattavaa rugbya ja säännöt aina kentän sekä maalien koosta sivurajaheittoihin vaihtelivat laidasta toiseen. Joissakin peleissä kentällä saattoi olla jopa 400 pelaajaa!

Pelin yhteisille pelisäännöille lähtölaukaus pidettiin Freemasons Tavernissa Lontoossa 26. lokakuuta 1863, kun kaupungin eri joukkueet tapasivat sopiakseen yhteisistä säännöistä. Joukkueiden välillä eniten kiistaa herättivät kysymykset käsien käytöstä ja raa’asta tavasta potkia jaloille, eikä yhteisistä pelisäännöistä päästy yhteisymmärrykseen. Näin joulukuussa 1863 jalkapallo ja rugby erotettiin toisistaan. Kaksi eri lajia oli syntynyt. Tämä johti myös maailman ensimmäisen jalkapalloliiton (The Football Association) syntymiseen. Vaikka kansanjalkapallo kuihtuikin pikkuhiljaa pois, pelataan vielä britteinsaarilla muutamalla paikkakunnalla (Alnwick, Ashbourne) perinteinen ottelu vuosittain.

Pelin uusi ulottuvuus – syöttö. Vuonna 1871 aloitettu Englannin cup-kilpailu The FA Cup vakiinnutti kilpailun tärkeän elementin. Ennen cup-kilpailua jalkapallo oli ollut enemmänkin tapa kuluttaa aikaa kuin taistelua järjestelmällisesti voitosta. Järjestelmä kehittyi ja vuonna 1872 pelattiin ensimmäinen maaottelu Skotlannissa. Vastustajana oli Englanti. Vaikka järjestelmä olikin jo kehittynyt, niin peliasut olivat vielä kaukana nykypäivästä hyvänä esimerkkinä lippalakit, sillä puskemisen merkitystä ei vielä oivallettu. Ottelua pidetään jalkapallohistorian merkityksekkäimpänä, sillä skotit opettivat tuolloin englantilaisille pelin uuden ulottuvuuden, syöttämisen.

Luonteeltaan peli oli nykyaikaista rehdimpää, sillä kaikkiin otteluihin ei edes asetettu tuomareita, vaan pelaajat sopivat tuomiot keskenään. Kuvaavaa ajan hengelle on, että maalivahti saattoi jopa jättää rangaistuspotkun torjumatta, mikäli rike oli ollut epäurheilijamainen.

Teollisen vallankumouksen myötä jalkapallo levisi koko Englantiin. Syitä oli pääasiassa kolme: 1) säännöllisempi työrytmi mahdollisti harrastamisen, 2) parantuneet liikenneyhteydet (rautatie) helpottivat liikkumista, 3) tehtaat rahoittivat joukkueiden toimintaa (Woolwichin asevarikko perusti Arsenalin ja rautatieyhtiön miehet Manchester Unitedin).

Pikkuhiljaa seurat löysivät kotipaikkansa kaupungissa, rakennuttivat kentän ja katsomon, alkoivat periä pääsymaksuja ja siirtyivät ammattimaisempaan toimintaan. Vuonna 1880 perustettu liigajärjestelmä mahdollisti lajin pelaamisen läpi talven ja näin ympärivuotinen toiminta sai alkunsa.

Britit vievät jalkapallon maailmalle. Valloitettuaan brittien sydämet, jalkapallo levisi myös maailmalle ensin Länsi-Eurooppaan, Etelä- Amerikkaan ja lopulta joka kolkkaan. Lajin levittämisestä vastasivat brittiläiset liikemiehet, sotilaat, merimiehet ja kymmenet tuhannet tavalliset työmiehet, jotka matkustivat leivän perässä. Jalkapallo oli levinnyt jo ennen ensimmäistä maailmansotaa globaalisti. Nopeaa kehitystä edesauttoi pelin mutkattomuus: tarvittiin vain pallo ja pelaajia. Esimerkiksi Brasiliaan peli levisi, kun englantilaisbrasilialainen Charles Miller vuonna 1894 palasi Brittein saarilta kahden jalkapallon kanssa. Hetkeä pidetään brasilialaisen jalkapallon syntynä ja etenkin maan valkoiset rikkaat ottivat lajin omakseen.

Millerin kuvan voi edelleen löytää Southamptonista, St Mary’s Stadiumille johtavasta tunnelista.

Ennen maailmanmestaruuskilpailuja jalkapallon päänäyttämönä olivat olympialaiset, joihin laji pääsi mukaan 1908 Lontoossa. Englanti voitti ”maailmanmestaruuden” sekä Lontoossa että neljä vuotta myöhemmin Tukholmassa ja kiersi jalkapallovaltikan omistajana johdolla Manner-Euroopassa Prahassa, Budapestissä, Wienissä sekä Italiassa.

Vaikka Englanti oli lajin kiistaton kuningas, myös muualla tehtiin kehitystyötä. 1930-lukuun mennessä Keski-Eurooppa oli saavuttanut brittien ylivoiman ja vakuutti katsojat taitoon perustuvalla pelillään. 1920-lukua kutsutaankin Tonavan koulukunnan aikakaudeksi, sillä juuri joen varrella sijaitsevat kaupungit, kuten Budapest ja Wien ottivat tuolloin suurimmat edistysaskeleet. Tonavan koulukunnan päähahmo oli Itävallan maajoukkueen päävalmentaja Hugo Meisl, joka joutui 1930-luvulla antamaan lajin herruuden Italialle ja valmentaja Vittorio Pozzolle, jonka johdolla maa voitti historian ensimmäisen Euroopan mestaruuden 1930.

Etelä-Amerikan ihmeet säväyttävät. Etelä-Amerikan vaikutus alkoi näkyä pikku hiljaa myös Euroopassa. Saksalaisbrasilialaisen Arthur Friedenreichin tähdittämä Paulistano kiersi vuonna 1925 Euroopassa ja näin uuden mantereen jalkapalloihmiset saivat ihailla kaikkien aikojen maalintekijän (Friedenreich osui urallaan 1329 kertaa) taitoja. Brasilialaiset eivät olleet yksin. Ensimmäinen Eurooppaan matkustanut eteläamerikkalaisjoukkue oli Uruguay, joka osallistui vuoden 1924 Pariisin olympialaisiin.

Joukkue oli kummajainen ja avausvastustaja Jugoslavia lähetti joukkueen harjoituksiin vakoilijoita. Uruguay sai tietää tästä ja harjoitteli tahallaan huonosti: pelaajat eivät osuneet maaliin, törmäilivät toisiinsa ja potkivat pallon sijaan ruohoa. Itse ottelun Uruguay voitti 7-0. Joukkueen taitava lyhytsyöttöpeli hämmästytti eurooppalaiset ja Sveitsi kaatui loppuottelussa tähtipelaaja José Leandro Andraden johdolla 3-0. Ranskalaiset vakuuttuivat näkemästään niin paljon, että tuon olympiafinaalin väitetään olevan kaikista merkityksellisin ottelu ranskalaisen pelityylin kehitykselle.

Eteläamerikkalaisen jalkapallon riemumarssi jatkui vuoden 1928 olympialaisissa Amsterdamissa, kun loppuottelussa kohtasivat veriviholliset Argentiina ja Uruguay. Ensimmäinen ottelu päättyi luvuin 1–1 ja uusintaan tuli lippupyyntöjä 250 000. Uruguay vei lopulta toisen ottelun Hector Scaronen 2–1-ratkaisumaalilla. Uruguay saikin menestyksensä myötä järjestettäväkseen ensimmäiset jalkapallon MM- kisat vuonna 1930. Lihan ja villan viennillä rikastunut valtio rakennutti jättimäisen Centenario-stadionin. Euroopasta kisoihin osallistuivat Ranska, Belgia, Romania ja Jugoslavia, mutta loppuottelussa kohtasivat jälleen isäntämaa ja Argentiina. Uruguay otti mestaruuden 4-2-voitolla. Uruguaylaisten mestaruuksien takana oli luontainen mielenlujuus, josta käytetään nimeä ”garra charrúa”. Termillä kuvastetaan halua päästä pidemmälle ja olla ensimmäisiä.

Uruguayn menestys otti Argentiinan johtavia poliitikkoja niin koville, että maa katkaisi diplomaattisuhteensa Uruguayihin ja kieltäytyi kansainvälisistä otteluista seuraavan 30 vuoden aikana. Jalkapallon ei enää haluttu aiheuttavan maalle kansainvälisiä imagotappioita eikä maa halunnut päästää parhaita pelaajiaan näyteikkunan kautta Eurooppaan, erityisesti Italiaan. Kaikesta huolimatta maan jalkapallo jatkoi kehitystään elinvoimaisen liigan asioista. Erityisesti suurseura River Plate keräsi menestystä ja sitä kutsuttiinkin jalkapallokoneeksi, jonka kerrotaan pelanneen kaunista jalkapalloa ulkomuistista. Argentiina palasi menestyksekkäästi 1950-luvulla Etelä-Amerikan mestaruuskisoihin, mutta historia toisti itseään: vuoden 1957 Etelä-Amerikan mestaruusjoukkueen koko hyökkäyskalusto siirtyi Italian liigaan.

Uusi paitsiosääntö muutti pelin luonnetta. Samalla, kun järjestelmä pelin ulkopuolella kehittyi, myös pelin evoluutio eli kiivaasti. Ensimmäinen jako taktiikan suhteen tapahtui jo 1800-luvun puolella, kun skotit opettivat englantilaisille uuden taktisen elementin, syötön.

Tuossa vuoden 1872 ottelussa Englanti pelasi ryhmityksellä 1-1-2-7 ja Skotlanti vastaavasti ryhmityksellä 1-2-2-6. Englantilaisten pelitapa oli tuolloin jäänne aikakaudesta, jolloin eteenpäin syöttäminen oli kielletty. Pelin evoluution kannalta oleellinen edistysaskel oli myös se, että joukkueet alkoivat 1880-luvulla sisäistää entistä enemmän tyhjään tilaan pelaamisen merkityksen. Enää syöttöä ei annettu aina jalkaan, vaan rytmikkäästi liikkeeseen. Tämä asetti pelaajien pelikäsitykselle ja taidolle uusia vaatimuksia.

Niin kutsuttu ”klassinen pyramidimuoto” (1-2-3-5) sai alkunsa 1880-luvulla. Ryhmityksessä oli kahden puolustajan edessä keskustukimies sekä kaksi laitatukimiestä sekä kärjessä laitapelaajat, sisähyökkääjät ja keskushyökkääjä. Jo tuolloin pelaajien roolit olivat samankaltaisia kuin nykyään. Esimerkiksi laitapelaajien oli oltava nopeita etenijöitä, keskustukimiehen linkki puolustuksen ja hyökkäyksen välillä.

Vaikka joukkueet panostivat ryhmityksen suhteen hyökkääjien lukumäärään, eivät maalimäärät olleet kovin korkeita (vuoden 1925 keskiarvo Englannin liigassa 2.58), sillä vähäinen puolustajien määrä johti useisiin paitsioihin ja loi pelitavasta todellisuudessa puolustusvoittoisen. Näin ollen FA muutti paitsiosäännön malliin, jossa kaksi pelaajaa voi olla pallon alla syöttötilanteessa. Aikaisempi, kolmen pelaajan malli, oli ollut voimassa vuodesta 1866.

Sääntömuutos nosti välittömästi maalien määrää 30 prosentilla ja valmentajat joutuivat pohtimaan uusia keinoja maalien estämiseksi, sillä maalipaikkoihin murtautuminen oli uuden säännön myötä helpompaa, mikäli joukkue pelasi vain kahdella puolustajalla.

Huddersfieldin valmentaja Herbert Chapman kehitti niin kutsutun WM-ryhmityksen (1-3-2-2-3), jossa alakertaan lisättiin kolmas pelaaja vetämällä keskustukimies puolustuslinjaan ”toppariksi” kahden puolustajan väliin. WM-ryhmitys sai nimensä siitä, että pelaajien pelipaikat kentällä muistuttivat näiden kirjainten muotoa kolmen linjan edessä oli neliö ja kärjessä kolme pelaajaa. Tulokset olivat näkyviä, kun jalkapallohistorian ensimmäinen päätoiminen valmentaja Chapman vei ensin Huddersfieldin kolmeen mestaruuteen ja siirryttyään Arsenaliin toi ensimmäisen liigavoiton Lontooseen vuonna 1931.

Luovuus vastaan italialainen pragmatismi. Wienin ja Budapestin jalkapallokeskusten johtama Tonavan koulukunta luotti pelissään lyhyisiin syöttöihin ja henkilökohtaiseen taitoon. Koulukunnan vastakohta oli vuoden 1936 olympiamestari Italia, joka Pozzon johdolla luotti riskejä välttäneeseen, pragmaattiseen lähestymistapaan. Pozzo muokkasi ryhmityksen niin kutsuttuun WW-muotoon 1-2-3-2-3, jossa nopeita kärkiä tavoiteltiin pitkillä syötöillä vastustajan linjan taakse. Pozzon lähestymistapa valmennukseen oli kontrolloivampi kuin kilpailijoillaan, sillä hän kiinnitti suuren huomion pelaajien elämään jalkapallon ulkopuolella.

Mikäli hän esimerkiksi havaitsi pelaajalla ongelmia siviilielämässä, ei asiaa kokoonpanoon ollut. Sveitsin maajoukkuevalmentaja Karl Rappan jakoi samantyyppisen jalkapallofilosofian Pozzon kanssa ja lanseerasi 1930- luvuilla niin kutsutun verrou-pelitavan. Verrou on ranskaa ja tarkoittaa salpaa. Italiaksi taas käännös taipuu sanaan catenaccio. Nimi oli kuvaava, sillä systeemi nojautui hyvin alhaalla pelaavaan puolustajaan, joka pelasi perinteisen keskustukimiehen alapuolella. Pelaajaa alettiin kutsua liberoksi.

Pozzon linja johti tuloksiin, sillä Italia voitti vielä maailmanmestaruuden 1938 ennen toisen maailmansodan alkua. Kisat olivat merkitykselliset myös siinä mielessä, että Brasilia lähetti ensi kertaa mukaan joukkueen, jossa oli tummaihoisia pelaajia. Italia oli vielä parempi välierissä, mutta Brasilia oli turnauksen sensaatio tummaihoisten taiturien Leonidasin ja Domingosin johdolla. Kaksikon tapa käyttää vartaloaan oli mullistava eurooppalaisessa jalkapallossa.

Sekä maailmanmestaruus- että olympiakilpailut olivat tauolla toisen maailmansodan aikana. Vuoden 1950 MM-kilpailut Brasiliassa olivat merkittävät siinä mielessä, että lajin synnyinmaa Englanti lopetti arvokisaboikottinsa ja palasi mukaan kansainvälisiin otteluihin. Tulos oli katastrofi ja maailman jalkapalloykkösenä itseään pitänyt maa tippui jo alkulohkossa.

Kotijoukkue oli tähtipelaajiensa Jairin, Ademirin ja Zizinhon johdolla kisojen ykkössuosikki ja maan luovan, tanssivan, pelityylin sai huomata ylivertaiseksi vuoroin Englanti, Italia ja Espanja. Upouuden Maracana-stadionin 199 000 katsojaa saivat kuitenkin pettyä, kun Uruguay vei voiton isäntien edestä Alcides Ghiggian 2-1-maalilla. Uruguan voiton takana oli tuttu itserakkaus ja voitontahto ”garra charrúa”. Näin pienellä – kolmen miljoonan asukkaan – Uruguaylla oli taskussaan kaksi maailmanmestaruutta ja olympiavoittoa. 150 miljoonan asukkaan Brasilia oli edelleen tyhjin käsin.

Lähteet: Bray, K. 2006. How to score? Granta Books. The History of Football DVD. 2004. Fremantle Media Enterprises, Wilson, J. 2008. Inverting the pyramid. Orion books ltd.

Kirjoitus on julkaistu vuonna 2010 nimellä HIFK Soccer: The game book – guidelines for junior coaching.

Aiheeseen liittyviä artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top button