fbpx
Artikkelit

Viisi vuotta, 411 ottelua, iloa, yksinäisyyttä ja paljon oppia – mitä on elämä jalkapallokirjeenvaihtajana?

Sinulla on unelma-ammatti.

Kuulin nämä sanat tiuhaan, kun kiersin 2013–18 saarivaltakuntaa Urheilulehden, Ilta-Sanomien ja Helsingin Sanomien Lontoon-jalkapallokirjeenvaihtajana.

Kävin 411 ottelussa. Tämä tekee keskimäärin 82 peliä kaudessa. Vierailin jokaisella stadionilla Valioliigassa ja Mestaruussarjassa. Tutustuin paikalliseen futiskulttuuriin aina kymmenenteen sarjaportaaseen saakka. Haastattelin puheenjohtajia, toimitusjohtajia, asiantuntijoita, tunnettuja kirjailijoita, huippupelaajia ja intohimoisia kannattajia. 

Tämä kokemus antoi suunnattomasti. Pääsin seuraamaan kansainvälistä huippufutista aitiopaikalta. Sain tutustua eri kulttuureihin. Palasin Suomeen lukemattomia kokemuksia rikkaampana.

Myllyssä kestäminen vaati uhrauksia ja sinnikkyyttä. Suomalaisen jalkapallotoimijan arvostus on maailmalla hyvin vaatimaton. Ajat, jolloin Jari Litmanen ja Sami Hyypiä puhuttivat, jäävät yhä kauemmas historiaan. Jos joku väittää muuta, ei hän omaa riittävää kansainvälistä kokemusta. Suomalainen jalkapalloilu suorastaan huutaa uusia tähtiä ja menestystä. Toivottavasti Huuhkajat pärjää, ja antaa kansainvälistä nostetta. Sitä todella tarvitaan.

Arvostuksen puute heijastuu kaikessa. Jalkaa on vaikea saada ovenrakoon. Suomalainen toimittaja saa istua lehdistötiloissa rauhassa. Belgialainen toimittaja sen sijaan piiritetään heti.

Tämä taas tekee sinivalkoisen kirjeenvaihtajan elämästä hyvin haastavaa. Seurat jättävät tiedotteet lähettämättä ja haastattelut antamatta. Eräs puolipäiväinen juniorivalmentaja ihmetteli kesken haastattelun, miksi ihmeessä uhraa elämästään tunnin suomalaisen aikakauslehden lukijoille. 

Kun kävin Suomessa, niin minulta kysyttiin usein, mitä siellä maailmalla ajatellaan meistä suomalaisista. Jouduin vastaamaan karusti: Ei juuri mitään. Meidät sekoitetaan usein ruotsalaisiin tai islantilaisiin – satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Aseman valtaamisen ja jopa kavereiden löytämisen eteen saa tehdä valtavasti hommia.

Philipin ja Patrickin kanssa Stamford Bridgellä.

Opin pian, että suomalaisen pitää toimia eri tavalla. Suomalaisen pitää mennä paikan päälle ja yrittää. Toivoa, että epävarma haastattelu onnistuu. Toivoa, että joku suostuu puhumaan. Lähettää sähköposteja ja soittaa perään. Yrittää vaihtoehtoisia kanavia pitkin ja katsoa laatikon ulkopuolelle. Tämä on loistava koulu. Jos sen vain kestää.

Valioliiga pitää kirjoittavat toimittajat etäällä. Ovet aukeavat lähinnä televisiorahaa pulittaville televisioyhtiöille. Valioliiga edellyttää, että jokainen kirjoittava toimittaja hakee jokaiseen peliin erikseen akkreditointia. Sarjan akkrerallia ylläpitävä DataCo lähettää vahvistuksen aina ottelukohtaisesti sähköpostilla. Seuran mediavastaavat päättävät, kolahtaako inboxiin ”Request Accepted” vai ”Request Denied”. Tämä viesti saattaa saapua – erityisesti suomalaisen toimittajan – emailiin päivää ennen peliä. Tämä on haastavaa. Joskus matkaan pitää lähteä ennen kun viesti kolahtaa. 

Pärjääminen vaatii siis suunnittelua – ja hurjaa määrää töitä. Kirjasin koko viiden vuoden urakkani tunnin tarkkuudella Excel-taulukkoon. Tein töitä yleensä kuusi päivää viikossa. Tiistait yritin pitää vapaina – jos se vain onnistui. Tahti otti koville, vaikka en ottanut päivääkään sairauslomaa. Migreenit ja olkapäävaivat vaivasivat. Osteopaattini avaa jumeja edelleen – viisi kuukautta sen jälkeen kun muutin Suomeen. Valvoin kuukausikaupalla keskimäärin 2-3 tuntia öisin. Kerran sain karmean noroviruksen, mutta deadlinet pysyivät. 

Nykypäivän mediamaailmassa ei juuri kysellä. Yhteyttä Suomeen pidetään lähinnä sähköpostilla. Kaikilla on kiire. Maailmalla puurtava kirjeenvaihtaja unohtuu herkästi. Ymmärrän tämän, vaikka toimintakulttuuri vaihteleekin eri maissa. Saksalainen kaverini Philip on hommissa Deutsche Presse-Agenturilla. Siellä pomojen pitää periaatteessa aina soittaa, jos heillä on asiaa. Puhelimen välityksellä voi aistia asioita, jotka eivät siirry näppäimistöä pitkin.

Yksinäisyys on pahin riivaaja. Vietin viisi vuotta enemmän tai vähemmän omissa oloissani, sillä kanadalainen vaimoni ei saanut oleskelulupaa Englantiin. Yksinäisyys on petollista. Valinnan vapaus tuntuu aluksi hienolta. Voit tehdä, mitä haluat. Käydä lenkillä kirjoittamisen välissä Hampstead Heathissa tai kävellä kaikessa rauhassa vapaapäivänä Brick Lanella. Omiin rutiineihin uppoutuminen vie herkästi mukanaan. Lopulta ymmärtää, että elää vain yhtä asiaa varten. Omistin viisi vuotta elämästäni tälle työlle. 

Kuuden päivän ahkeroinnin jälkeen iskee herkästi tyhjä tunne. Mikään ei oikein tunnu miltään. Opin ymmärtämään, miksi niin moni turvautuu päihteisiin paineiden alla. Pää huutaa pikaista tyhjentämistä, rentoutumista. 

Tämän kaiken kestäminen vaatii ammattimaisuutta. Kiinnitin suuren huomion liikuntaan ja ruokavalioon. Opin, että jopa yksi oluttuoppi ennen tiukkaa kirjoituspäivää hidastaa tahtia. Ajatus ei vain kulje. Lopetin lihan syönnin ja kehitin istumista tukevia lihaksia. En ottanut taksia rautatieasemalta stadionille, vaan kävelin. Tämä kaikki avasi, miten huippusuoritus syntyy. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Huippusuoritus on nykypäivän mediamaailmassa jo se, että pysyy tahdissa mukana. Kirjoitin valtavan merkkimäärän joka viikko, parhaimmillaan tai pahimmillaan kahden-neljän jutun päivätahtia. Samasta ottelusta saatettiin pyytää kolmekin artikkelia. Ensimmäinen niistä lähetetään heti kun päätösvihellys kuuluu.

Japanilainen kirjailija Haruki Murakami on kirjoittanut, että kirjoittaminen on myrkyllistä, aivoja koettelevaa puuhaa. Murakami näki, että kirjoittamiselle pitää löytää raikasta vastapainoa – muuten kirjoittaja jää junnaamaan paikoilleen. Kehitys pysähtyy. Murakami juoksee lenkkejä jopa pakkomielteisesti, jotta voi kehittyä kirjoittajana.

Huomasin, että japanilaisen ajatuksissa on totuutta – jos vain löytää tasapainon. Urheileminenkin saattaa mennä herkästi yli. Silloin liikkumisesta katoaa ilo. Toisaalta liika passiivisuus lamauttaa kirjoittajan. Eräs ennen varsin maineikas englantilaistoimittaja sanoi minulle muutama vuosi sitten eräänä lauantaina, että katsoo huomenna sunnuntaina ottelut mieluummin kotisohvalta. 

Hän ei pysynyt tahdissa mukana ja jäi pikkuhiljaa työttömäksi, kun nuorempi, paikan päälle innolla saapuva sukupolvi painoi esiin.

Mikko Innasen kanssa Viasatin hommissa Old Traffordilla.

Koneeni Excel-taulukko on täynnä upeita muistoja. Unohtumattomia reissuja. Paikallispelejä Celtic-Rangerisistä Birmingham-Aston Villaan ja Swansea-Cardiffista Tottenham-Arsenaliin. Tähtiä Lionel Messistä Cristiano Ronaldoon ja Eden Hazardista Kevin De Bruyneen.

Se on täynnä erikoisia kokemuksia. Muistoja, kun David Beckham sattui kävelemään ikkunani edestä kesken kirjoittamisen. Kun Mixu Paatelainen heitti minut kymmenenen sekunnin jälkeen pihalle Dundee Unitedin  lehdistötilaisuudesta. Skotlantilaiset toimittajat hymyilivät uudelle ennätykselle. Minua ei naurattanut. Dundeeseen kesti kahdeksan tuntia junalla. 

Muistan myös kun sheffieldiläinen pubin omistaja herkistyi pitkän, viskin höyrystämän illan päätteeksi ja antoi minulle taulun seinältään. Harvinainen keräilykappale on maalattu vuonna 1991. Siinä pelaavat Sheffield United ja Tottenham – juuri ennen kun seisomakatsomot korvattiin istumapaikoilla Bramall Lanella Hillsborough’n tragedian jälkeen.

Kerran brightonilainen Edward Scale, 86, maalasi yllättäen vaimoni Fergus-kissan. Scale ei pyytänyt vaimoni sydämen sulattaneesta teoksesta penniäkään, vaan kutsui teelle. Tapasin ikibrightonilaiseen sattumalta Falmer Stadiumilla. Hän on pitänyt yhteyttä tämän jälkeen epäsäännöllisen säännöllisesti. Nämä, ihmisten lämpöä huokuvat tarinat lämmittävät edelleen mieltä. 

Elämä vieraassa kulttuurissa opettaa. Kuuntelin kerran työntäyteisen viikonlopun jälkeen, aamulla sanomalehtiä toisessa ja wc-paperia toisessa kainalossani, kun talonmieheni, selkävaivaansa marijuanalla hoitanut Keith avasi yksityiskohtaisesti pöllyissään, miten kävi tyhjentämässä naapurin konkurssiin menneen ravintolan viinavarastot. Nämä samppanjat ja viskit juodaan vasta, kun Arsenal voittaa mestaruuden.

Keith joutui koville. Alueellamme riitti rikollisuutta. Taloomme palkattiin kolme venäläistä turvamiestä pitämään järjestystä. Suomalainen yhteiskunta alkoikin tuntua hyvin turvalliselta. Jopa todellisuudesta vieraantuneelta. Maailmalla eläminen opettaa arvostamaan, mutta myös arvostelemaan suomalaisuutta. Suomessa on asiat usein liiankin hyvin. Erityisesti urheilun kannalta. Harva suomalainen jalkapallojuniori on valmis tekemään riittäviä uhrauksia, jotta voi menestyä. Vastaava totuus taitaa päteä muillakin eri aloilla. Mukavuudenhaluisuus vie herkästi mennessään.

Tämän ymmärtää vaikka junamatkalla Prestonista Blackburniin. Se köyhyys ja karuus on jotain muuta. Junassa istuu kolmekymppisiä, hampaattomia vanhempia, jotka syöttävät lapsilleen perunalastuja ja lukevat Daily Expressiä. 

Tämän ymmärtää Lontoossakin. Grenfell Tower paloi ja 72 ihmistä kuoli Lontoon yhden varakkaimman kaupunginosan laitamilla vain, koska kaupungin johto ei halunnut panostaa riittävästi puntia valtavan talon turvallisuuteen. Kaupungin johto asensi sen sijaan kivalta näyttävät, mutta hengenvaaralliset pinnat. Niitä purettiin heinäkuun 2017 tragedian jälkeen ympäri Lontoon.

Toivonkin, että suomalaiset nuoret oppivat arvostamaan jatkossa enemmän suomalaisuutta ja valittamaan vähemmän. Moni asia on maailmalla hienosti, mutta todella moni asia on Suomessa paremmin. Toisaalta toivon, että tämä varmuus puskee heitä eteenpäin, pois mukavuusalueeltaan. Suomessa voi todella ottaa elämässään riskejä ja elää epäonnistumisenkin jälkeen mukavasti. Esimerkiksi Englannissa asia on toisin. Esimerkiksi Liverpoolissa saattoi törmätä nuoriin, kaduilla nukkuviin työttömiin. Näky pysäytti. 

Samalla tavalla herätti se, kun juttelin nuorten englantilaisten toimittajien kanssa. Pääsin elämään pienessä kuplassa, koska tein töitä suomalaiselle yhtiölle. Tähän asemaan pääseminen vaati minulta äärettömän paljon. Vielä äärettömän paljon enemmän vaatisi se, jos hyppäisi näiden nuorten englantilaiskirjoittajien maailmaan. Siellä on valtava kilpailu, jossa kestävät vain poikkeukset. Tämä on kova viesti esimerkiksi suomalaisille jalkapallovalmentajille. Jos haluatte ulkomaille, niin varautukaa elämänne haasteeseen. Ja lähdette vielä tähän haasteeseen takamatkalta, koska tulette Suomesta. 

Kesällä 2016 pamahtanut Brexit vaikutti ilmapiiriin saarivaltakunnassa. Muistan kun puolalaista naista huoriteltiin taloni pankkiautomaatilla. 

– Väisty jonosta. Äänestin sinut ulos, huusi paikallinen rouva.

Matkustin paljon junalla. Kerran Watfordin kannattaja muisteli, että ennen reissaaminen tuntui mukavammalta. Ennen vaunuissa ei törmännyt kuulemma niin usein ulkomaalaisiin. Lausuntoon tiivistyi tietynlainen brittiläinen opportunismi, tai suoranainen sivistymättömyys. Watfordin edustusjoukkueessa pelasi tuolloin yli 20 eri maan kansalaisia. 

Suomalaispojan suu loksahti usein ihmetellen auki. Asuin ensin kolme vuotta lännessä Notting Hillissä ja tämän jälkeen kaksi vuotta Camdenin laitamilla Swiss Cottagessa. Notting Hillissä italialainen naapurini Fabio teki huippukaupat. Hän muutti alueelle 1997 ja maksoi asunnostaan alle 200 000 puntaa. Tämän jälkeen muuttui paljon. Elokuva Notting Hill räjäytti pankin. Fabio taas sävelsi musiikkia elokuvaan Snatch. Siitä tuli hitti. Fabio maksoi velat pois ja myi kämppänsä 2015 reippaalla miljoonalla.

Vaikka asunnoista maksetaan Lontoossa karmeaa vuokraa, ei ongelmilta voi välttyä. Jouduin asentamaan ensimmäiseen kotiini häkämittarin, kun boilerini reistaili. Sain boileriongelman korjattua toden teolla vasta, kun häkämittarini alkoi huutaa viimeistä päivää. Onneksi hankin mittarin. Se saattoi pelastaa henkeni.

Tämän kaiken keskellä kirjoittaminen ja keskittyminen opetti. Kynnykseni valittaa asioista on noussut valtavasti. En vaihtaisi kokemuksia mihinkään. Ne pysyvät mukanani loppuelämäni ja vaikuttavat siihen, miten mihinkin suhtaudun. Uskon, että pystyn jatkossa sopeutumaan paremmin uusiin tilanteisiin ja ympäristöihin. Ymmärrän eri kulttuureita ja sen, miksi suomalainen on maailmalla joskus hieman tai jopa hieman enemmän hukassa, kun kaikki ei toimikaan nappia painamalla. Samalla opin arvostamaan eri asioita elämässä. Esimerkiksi käytöstapoja. Mielestäni niihin pitäisi panostaa enemmän Suomen kehutussa koulujärjestelmässä. Maailmalla painaa vaakakupissa usein moni, suomalaisessa yhteiskunnassa hieman unohtunut asia. Pitää osata toimia ryhmässä ja luovia. Pelkkä aakkosten tai kertotaulun hallitseminen ei aina riitä.

Samalla tämä kokemus laittoi asioita perspektiiviin. On ihan hauskaa nähdä Beckham kotikadulla tai Messi nurmella, mutta vielä tärkeämpää on jakaa nämä tarinat läheisten kanssa illalla saman pöydän ääressä. Opin, että Bill Shankly puhui palturia. Jalkapallo on tärkeä asia, mutta ei maailman tärkein.

Haluankin kiittää aina tukenutta perhettäni, ihmisiä, jotka palkkasivat minut. Ja ihmisiä, jotka antoivat minun jatkaa, kunnes päätin lopettaa, palata Suomeen. Haluan kiittää myös lukijoita. Valioliiga komeili Urheilusanomien viimeisessä lukijatutkimuksessa ykkösenä laadussa ja suosiossa. Tämä lämmitti mieltä ja auttoi painamaan eteenpäin. Tuntui hyvältä jättää lätkät ja formulat taakse!

Juttua Urheilulehteen.

Mietin pitkään, kirjoitanko kokemuksistani yhtään mitään. Ajattelin, että ne tuhannet artikkelit saavat puhua puolestaan. 

Päätin joka tapauksessa raapustaa nämä rivit, sillä nykypäivän vilkkaassa viestinnässä unohtuu usein, mitä tarinoiden ja ihmisten taustalla tapahtuu. Yksi pikainen Twitter-viesti saattaa viedä huomion muualle. Unohtuu, miten paljon jotkut ihmiset antavat ja paneutuvat. Unelma-ammattikin voi olla helvetin kovaa duunia. Jopa kovinta, koska siinä joutuu luopumaan niin paljon. Joutuu usein luopumaan vapaa-ajasta, koska harrastuksesta tuleekin ammatti. 

Opin näiden viiden vuoden aikana arvostamaan yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka tekevät paljon ja puhuvat vähemmän. Opin, että elämä on onnistumisten ohella vaikeita hetkiä. Ne kuuluvat pelin henkeen. Opin arvostamaan kokemusta. Ihmisiä, jotka osaavat jotain. Opin arvostamaan putkimiehiä, jotka korjaavat astianpesukoneen ja jäätävässä viimassa leipää myyviä torikauppiaita. Cheers teille. Te rakennatte tämän maailman.

Eero Laurila

Viime vuosien Suomen tunnetuin brittifutistoimittaja. Viiden kauden ajan Englantia kirjeenvaihtajana Hackneyn hipsterikahviloista Dundeen sateisille nummille asti kolunnut toimittaja. Asiaa pelistä ja kulttuurista. Ammattivalmentaja.

Aiheeseen liittyviä artikkeleita

3 kommenttia

  1. Tein itse nyrkkeilytoimittajan töitä hieman yli vuoden verran Lontoossa. Kiertelin small hall showt, stadikat ja areenat, sekä näin Liverpoolin nistit, Manchesterin juopot, Leeds, Newcastle, Cardiff, Sheffield, Birmingham, Edinburgh, Dublin ja monta muuta..

    En tiedä olenko koskaan samaistunut yhteenkään tekstiin näin paljon! Kiitos, oli miellyttävää lukemista.

  2. Olipa valaiseva kirjoitus vaikka en niin seuraakaan urheiluja.Eipä tule ajatelleeksi mitä elämä voi olla kussakin hommassa ja suodattaa kaikki.
    Sitä lähinnä pitää suurena seikkailuna kun joku saa ( ? ) tehdä töitä ulkomailla.
    Näin maakrapuna vaikkakin jkv matkustaneena ihailee aina ihmisen liikkumisvapautta kotimaan rajojen ulkopuolella.
    Kuullosti tosi rankalta ja vaatii todella sopetumista ja sinnikkyyttä mutta olipahan kuitenkin kokemus sinänsä.

  3. Hieno kirjoitus, Eero .
    Kuvasit hyvin futismaailman kovuutta, englantilaisen yhteiskunnan vaikeuksia ja tietysti rehellisesti omia tuntemuksiasi.
    Kiitos !

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top button