Uutiset

Näkökulma: Meidän pitää hyväksyä, että jalkapallossa huijataan – Maradona ei ollut yhtään pahempi kuin Steven Gerrard, Wayne Rooney tai Harry Kane

Jaakko Tiira näkee, että sääntöjä pitää kiristää jalkapallossa.

Viime aikoina jalkapallo-otsikoita on hallinnut marraskuun lopussa pois nukkunut Diego Armando Maradona, yksi kaikkien aikojen pelaajista. Ehkä kuningaspelin historian suurin pelaaja.

Sydänkohtaukseen 60-vuotiaana menehtynyttä Maradonaa on muisteltu niin hyvässä kuin pahassa. On muisteltu Diegoa, joka oli täysin poikkeuksellinen pelaaja. Ehkä lahjakkain koskaan vihreällä veralla nähty taikuri. ”Kultainen poika”, kuten hänet Argentiinassa aikanaan nimettiin. On myös muisteltu rikkinäistä ihmistä, joka kamppaili riippuvuuksien kanssa läpi elämänsä.

Englantilaisten Maradona-muisteloissa on kuitenkin yksi silmiinpistävä piirre. Jalkapallon synnyinmaan edustajien on edelleen lähes mahdotonta olla mainitsematta kuuluisaa ”Jumalan käsi” -maalia Maradonan yhteydessä. Kyseinen maali on jättänyt englantilaisiin ikuisen arven.

Arpi ilmeni osuvasti BBC:n vuonna 2006 tekemässä dokumentissa, jossa Gary Lineker matkasi Buenos Airesiin tapaamaan Maradonaa.

Ohjelma alkaa lehtiotsikoilla, joita käsimaali dominoi. Vielä ennen varsinaista haastattelua useat englantilaiset Sir Bobby Robsonista Kenny Sansomiin ja Steven Gerrardiin puivat kuuluisaa käsimaalia. Ei hetkeä myöhemmin nähtyä, vuosisadan maaliksi arvostettua soolomaalia, joka jäi Argentiinan 2–1-voittoon päättyneen ottelun voittomaaliksi, vaan nimenomaan käsimaalia.

Maradona huijasi, minkä hän on toki itsekin jälkikäteen myöntänyt. Useille englantilaisille Maradona on edelleen ensisijaisesti huijari. Huijari, joka ryösti Kolmelta leijonalta mahdollisuuden tavoitella maailmanmestaruutta. Muistot rajoittuvat usein vain ja ainoastaan yhteen tilanteeseen, mutta pelissä tapahtui muutakin.

On tietenkin kiistaton tosiasia, että Maradona huijasi. Kesäkuun 22. päivä 1986 Estadio Aztecalla pelattu puolivälieräottelu kuitenkin osoittaa, että huijaamista on monenlaista.

Jo ottelun 9. minuutilla Terry Fenwick taklasi palloa kuljettanutta Maradonaa rumasti. Niin rumasti, että nykypäivänä taklaus palkittaisiin punaisella kortilla.

Ensimmäisen jakson lopulla, Argentiinan hyökätessä oikealta, englantilaispelaaja löi kyynärpäällään vasemmalla juossutta pallotonta Maradonaa kasvoihin.

Läpi ottelun Maradonaa rapattiin tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä englantilaisten vaaliman rehtiyden kanssa. Ikään kuin Sir Bobby Robsonin johtama Englanti olisi yrittänyt teloa Argentiinan pelin sielun, sydämen ja keuhkot pois ottelusta.

Se jos mikä on huijaamista, vaikka englantilaiset eivät Maradonan telomisessa hyvistä yrityksistä huolimatta onnistuneet. Toki Maradona ei auttanut asiaa hieromalla käsimaalia heidän naamaan sanomalla sen olleen ”Jumalan käsi”.

Filmaaja, huijareista pahin

Tavallisessa elämässä huijaaminen on tuomittavaa. Jalkapallossa jotkut ajattelevat sen olevan fiksua. On toki niitäkin, jotka vaalivat rehtiä peliä, kun konteksti on suotuisa. Toisessa eetoksessa edun hankkiminen omalle joukkueelle keinoja kaihtamatta on hyväksyttävää.

Maradonakin huijasi, mutta saavutti huijaamalla suurimman mahdollisen edun, jonka jalkapallossa voi saavuttaa, maalin. Yhtä lailla englantilaiset yrittivät huijata pyrkiessään potkimaan Maradonan pois pelistä. Onnistuessaan etu olisi ollut merkittävä.

Jalkapallon suurimmasta synnistä englantilaiset eivät kuitenkaan voi Maradonaa syyttää. Argentiinalaismaestro ei filmannut.

Nykyisten sanktioiden puitteissa etenkin rankkarialueella tapahtuvaa sukeltamista voi pitää jopa fiksuna. Jos siis ajattelee tarkoituksen pyhittävän keinot. Kiinni jäädessään sukeltaja saa varoituksen, mikä on pieni hinta mahdollisesta 80 prosentin maalipaikasta.

Filmaaminen ei kuitenkaan ole universaalisti tuomittua, vaan siihen suhtautuminen on jossain määrin jopa kulttuurisidonnaista. Entinen Tottenham-manageri Mauricio Pochettino sanoi taannoin, että aikanaan Argentiinassa jopa harjoiteltiin sukeltamista. Argentiinalainen toimittaja Marcela Mora Y Araujo sanoi BBC:n vuonna 2006 tekemässä Maradona-dokumentissa, kyvyn huijata vastustajaa olevan maassa jopa ihailtua.

– Sitä ei pidetä huijaamisena. Se on osa peliä, muun muassa Guardianiin kirjoittava Araujo valotti.

Englannissa tarina on toinen. Filmaamista ei siedetä. ”Fucking cheat!”-huudot ja ”Same Old Joukkue, Always Cheating” -laulut ovat tuttua kauraa brittikatsomoissa.

Wayne Rooney sanoi taannoin, että filmaaja huijaa paitsi vastustajia, myös kannattajia. Steven Gerrard taas kertoi menevänsä joukkuekaverin juttusille, jos näkisi tämän filmaavan.

Ylevistä puheista huolimatta sekä Rooney että Gerrard saivat uransa aikana useita kortteja sukeltamisesta. Heitä ei kuitenkaan pidetty filmaajina.

Jalkapallon synnyinmaassa kuningaspeliä kuvaillaan työväen uskonnoksi. Englantilainen jalkapallo henkii edelleen uutteraa, rehtiä ja kovaa tyontekoa, työväen arvoja. Näihin arvoihin filmaaminen ei sovi. ”Lädit” ovat rehtejä, he ajattelevat.

Tämä on synnyttänyt englantilaiseen jalkapalloajatteluun petollisen harhakäsityksen. Guardianin Paul Doyle kysyi kolumnissaan jo 11 vuotta sitten: miksi englantilaisten filmaamista katsotaan läpi sormien? Ikään kuin englantilaiset olisivat kollektiivisesti päättäneet olla hyväksymättä sitä tosiasiaa, että myös englantilaispelaajat filmaavat.

Jos englantilaisilta kysyttäisiin, ketkä ovat 2000-luvun pahimmat filmaajat Valioliigassa, vastauksiksi tulisi todennäköisesti Luis Suarez tai Cristiano Ronaldo. Squawkan kaudesta 2006-07 asti keräämästä tilastosta kuitenkin paljastuu, että walesilainen Gareth Bale on saanut seitsemän varoitusta sukeltamisesta. Perässä seuraa englantilainen David Bentley viidellä filmauslapullaan.

Onko kontaktien hakemisesta tullut jopa pahempi ongelma?

Rankkarien kalastaminen kontakteja hakemalla lienee tänä päivänä vielä filmaamistakin yleisempää. Kontakti haetaan leikkaamalla puolustavan pelaajan juoksulinjalle. Etupuolelta juostaan jalkoihin, samansuuntaisessa liikkeessä haetaan vartalokontakti kääntämällä selkä juuri ennen osumaa.

Kontaktin hakeminen rankkarin toivossa on yhtä lailla huijaamista. Itseasiassa todella kannattavaa huijaamista, sillä huijarilla on pelkästään voitettavaa. Tarkoituksenmukaisesta kontaktin hakemisesta ei juuri kortteja nostella.

Etenkin Man Cityn Raheem Sterling, Leicesterin Jamie Vardy ja Crystal Palacen Wilfried Zaha ovat tulleet tunnetuksi ansiokkaina rankkarien kalastajina.

Valioliigan 11. kierroksella Fulhamin Joachim Andersenin minimaalisen kontaktin seurauksena nurmelle heittäytyneestä Sterlingistä tuli sarjan historian ensimmäinen 20 rankkaria joukkueelleen hankkinut pelaaja. Vardy seuraa perässä 19 voitetulla rankkarilla. Zaha täydentää kärkikolmikon 16 voitetulla pilkkutuomiolla.

Edellä mainitun kolmikon ohella myös Tottenhamin Harry Kane on tullut tunnetuksi pelaajana, joka hakee joukkueelleen etua kevyillä kaatumisilla.

Tänä syksynä Kane on täyttänyt otsikoita – hyökkäyspään tehojen ohella – toisenlaisesta tavasta venyttää sääntöjä. Spurs-hyökkääjä on useaan otteeseen peruuttanut pääpalloon hyppäävän pelaajan alle.

Guardianin Barry Glendenningin mielestä tuomareiden pitäisi jatkossa palkita Kane vapaapotkun sijaan punaisella kortilla. Glendenning arveli Football Weekly -podcastissa, että jollekin käy vielä huonosti, jos Kanen annetaan jatkaa temppujaan. Vastustajat putoavat vaarallisesti kentän pintaan.

Miksi kehumme joitain rikkeitä fiksuiksi?

Jalkapallossa kuulee puhuttavan myös fiksuista rikkeistä.

”Fiksun rikkeen” tyyppiesimerkki lienee puolustavan joukkueen näkökulmasta alivoimaisen vastahyökkäyksen katkaiseminen rikkeellä, yleensä kaukana omasta maalista. Esimerkiksi repimällä maalia kohti etenevä hyökkääjä takaapäin nurin 40 metrissä, kun pallon alla on enää muutama pelaaja.

Rike on fiksu juuri siksi, että sanktio on pieni suhteessa tilanteeseen. Keltainen kortti ja vapaapotku 40 metristä on pieni hinta siitä, että vastustaja menettää vaikkapa neljä vastaan kaksi -hyökkäyksen.

Onko vastaiskujen katkaiseminen sääntöjen vastaisesti huijaamista? Ei varsinaisesti, sillä ne sanktioidaan. Paremminkin voisi puhua säännöissä olevan porsaanreiän hyödyntämisestä.

Eettismoraalisesta näkökulmasta katsottuna on kuitenkin nurinkurista, että tiettyjä rikkeitä pidetään universaalisti fiksuina ja sitä kautta legitiimeinä, vaikka loppuviimein kyse on sääntöjen rikkomisesta. Vapaapotku keskiympyrästä on hyökkäävälle joukkueelle laiha lohtu hyvän aihion menettämisestä.

Sama moraalinen dilemma koskee myös niin sanottua ”taktista rikkomista”. Etenkin Manchester Cityn Fernandinho on näiden rikkeiden mestari. Kokenut brassi rikkoo vähäeleisesti etupuolelta ja selviää usein ilman varoitusta. Lopputulemana mahdollisesti vaarallinen vastaisku katkeaa ja City pääsee ryhmittymään pallon alle.

Pitäisikö sanktioida koventaa?

Rankkarien tai vaparien kalastaminen eivät kuulu jalkapalloon. Sanovathan sen säännötkin. Miksi tätä kuitenkin tapahtuu? Ja vieläpä siinä määrin, että sitä pidetään lajin ongelmana.

Vastaus on yksinkertainen. Sanktiot eivät luo tarpeeksi suurta pelotetta suhteessa hyötyyn, jota sääntöjä rikkomalla voi saavuttaa.

Kesän 2018 MM-kisat Venäjällä toimivat hyvänä esimerkkinä. Joskin sillä erotuksella, että pelote ei kasvanut sääntöjä muuttamalla, vaan VAR:n myötä. Sääntöjen tehostetulla valvonnalla.

Venäjällä tehdyistä maaleistä yli 40 prosenttia syntyi erikoistilanteista. Suoraa kausaalisuhdetta on mahdoton osoittaa, mutta oletettavasti VAR ehkäisi etenkin repimistä rankkarialueella. Kiinnijäämisen mahdollisuus kasvoi VAR:n myötä merkittävästi.

Ranska voitti puolivälierän Uruguayta vastaan sekä Belgian kanssa pelatun välierän erikoistilanteista syntyneillä topparien puskumaaleilla. Nykyään Evertonia edustava topparikolossi Yerry Mina puski kolme maalia neljässä ottelussa.

Pitäisikö sanktioita siis koventaa? Suora punainen kortti filmaamisesta? Pelikieltoa, jos rankkarin kalastamisesta jää kiinni jälkikäteen? Kentältä poisto, kun vastahyökkäys katkaistaan tarkoituksenmukaisesti takapuolelta rikkomalla? Varoitus taktisesta rikkeestä?

Todellisuudessa asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Esimerkiksi rangaistuspotkuun johtanut tuomio voi olla legitiimi, vaikka rikottu pelaaja korostaa kontaktia. Tuomareiden ei myöskään voi odottaa toimivan ajatuksenlukijoina tulkitessaan rikkeen tarkoituksenmukaisuutta.

Ehkä meidän täytyy vain hyväksyä, että jalkapallossa huijataan. Huijaaminen on kuitenkin pelkkää filmaamista laajempi käsite, eikä rajoitu pelkästään hyökkäyspelitekoihin.

Lähteet: The Guardian, Squawka, The National News

Aiheeseen liittyviä artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top button